Fallout

Olen pariinkin kertaan kolunnut Fallout 3:n ja Fallout New Vegasin joka nurkan ja questin. Kunnianosoituksena näille erinomaisille peleille päätin palata sarjan juurille ja pelata alkuperäiset Falloutit. Tykkään vuoropohjaisesta taistelusta, ja vanhoja pelejä paljon pelanneena en hätkähdä vanhentuneista grafiikoista. Alku oli silti haastava. Käyttöliittymän sai haltuun kokeilemalla, mitä kaikki eri napit tekevät, mutta turpiin tuli silti kaikelta, mikä liikkui. Ensimmäisestä kaupungista onnistuin rekrytoimaan mukaani Ian-nimisen miehen, joka ystävällisesti seurasi minua mitä hämärimpiin paikkoihin ja pelasti henkeni lukemattomia kertoja. Paljon myöhemmin kiitin häntä tästä jättämällä hänet makaamaan kuolleena Mariposa Military Basen lattialle. War, war never changes.

Tässä näette noobin tekemät valinnat, joita hän myöhemmin karvaasti katui.

Miksi, oi miksi ajattelin, että hei erikoistunpa small gunsiin, ei tää mitään strenaa tartte ja otanpa vielä tuon one hander -traitin, koska pelin parhaat pyssythän tunnetusti ovat yhdellä kädellä käytettäviä? Vain pelin ensimmäistä pyssyä jaksoi pitää kunnolla kädessä, kun strenght oli 3, because fuck logic. Science, joka Bethesdan Fallouteissa on tärkeä skilli, osoittautui turhimmaksi skilliksi ikinä. Lockpickia pääsi käyttämään ehkä viidesti koko pelin aikana. Onneksi löysin Ianin lisäksi mukaani Tychon ja Dogmeatin, jotka uskollisesti tappoivat kaiken tieltäni. Aivan pelin loppupuolella heidän kohtalokseen koitui viiden supermutantin ryhmä, josta en kerta kaikkiaan mitenkään selvinnyt ilman, että Tycho ja Dogmeat menivät kirjaimellisesti palasiksi. Itsehän myhäilin power armorini sisällä. Pelin loppua kohti hahmoni vahvistui nimittäin ihan älyttömästi, kun pääsin liittymään Brotherhood of Steeliin, jonka lääkäri ystävällisesti leikkeli minulle lisää strenaa, endurancea ja agilityä. Sitten löysin plasma pistolin ja plasma riflen ja tuhosin kaiken.

Oli niin siistiä päästä tapaamaan Harold-parka ennen kuin hän päätyi Oasikseen.

Lopputaistelu oli vai-ke-a. Loadasin varmaan miljoona kertaa ja kun lopulta selvisin siitä, minulla ei ollut enää yhtään stimpakkia, mutta räjähtävästä kappelista oli päästävä ulos. Jotenkin ihmeen (ja taas miljoonan loadauksen) kaupalla onnistuin toikkaroimaan pääovelle, jota ihanasti vartioi kaksi supermutanttia minigunien kanssa. Tapoin kultistin, puin hänen kaapunsa päälleni ja kävelin tyytyväisenä lopputeksteihin. Seuraavaksi sitten Fallout 2. Tarina ja hahmot eivät tässä ensimmäisessä Falloutissa minuun hirveästi iskeneet, mutta nautin pelistä silti. Sitä paitsi hyvää tekee nykypelaajalle välillä käydä ysikytluvulla.

The World Ends With You

Nintendo 3DS on kyllä yksi parhaita hankintoja, joita olen tehnyt. Itse 3D-ominaisuudesta en juuri välitä, mutta laite toimii moitteettomasti, sillä on mukava pelata sohvannurkassa ja mikä parasta, sille on ihan älytön määrä hyviä pelejä. Kun jossain kohtaa hoksasin ruveta 3DS-pelien lisäksi katselemaan vanhojen DS-pelien tarjontaa, elämänlaatuni parani vähintään 100 %. Ensimmäiset DS-pelihankinnat olivat Chrono Trigger ja The World Ends With You, joista kumpaakaan ei ole tarvinnut katua. Square Enix osaa hommansa.

Follow my lead! - Screw that!

TWEWY on erittäin omalaatuinen ja erittäin japanilainen peli. Siinä on erikoinen juoni, stereotyyppisiä hahmoja, täysin uniikki taistelusysteemi ja tolkuton määrä dialogia. Päähenkilö Neku on tyypillinen hartiat korvissa angstaava teini, jota ei kiinnosta mikään. Luojan kiitos hän alkaa vähitellen kasvaa aikuiseksi, kun hän yhtäkkiä joutuu vetäistyksi mukaan peliin, jossa seitsemän päivän aikana pitää joka päivä suorittaa tehtävä, tai kuolee. Tehtävät ovat näennäisen yksinkertaisia, luokkaa "mene paikkaan A" tai "tapa hirviöt paikassa B", mutta pian käy ilmi, että Shibuyassa mikään ei ole yksinkertaista. Kaupunki on täynnä noise-nimellä kutsuttavia hirviöitä, mutta pahimpia ovat reaperit, jotka työkseen metsästävät pelaajia. Noiseja vastaan ei voi taistella yksin, vaan jokainen pelaaja tarvitsee parin. Nekun seuraan lyöttäytyy ihQ-pirteä teinityttö Shiki, joka käy niin Nekun kuin pelaajankin hermoille. Kaiken lisäksi koko pelin ajan taustalla pauhaa japanilainen popmusiikki, johon ei vaan totu missään kohtaa. CAAALLIIIIINGG! Argh... öh, nyt kun itse asiassa kuuntelin hetken noita biisejä youtubesta, tuli kiva ja nostalginen fiilis. Pelottavaa.

Kaikki seisovat takakenossa ja ovat laihoja.

Taistelusysteemi on tosiaan uniikki, ja alkuun minulla oli vaikeuksia saada siitä kiinni. Yläruudulla pomppii Shiki, jota ohjataan ristiohjaimella. Alaruudulla heittelee taikoja Neku, jota ohjataan naputtelemalla ruutua kynällä. Samaan aikaan. Toki Shikin olisi saanut automaattiohjaukselle, mutta kukaan nyt mitään sellaista käytä. Päädyin lopulta taktiikkaan, jossa rämpytin koko ajan summamutikassa ristiohjainta ja keskityin Nekun ohjaamiseen, joka on vaativampaa, koska erilaisia taikoja on paljon ja jotkut vaativat näpyttämistä, jotkut vetämistä, jotkut ympyrän piirtämistä jne. Välillä oli tosin pakko hutkia kynällä minne sattuu ja katsella yläruutua, koska Shikillä pystyi tekemään comboja, joita keräämällä pääsi käyttämään vahvaa yhteishyökkäystä. Taistelu oli niin intensiivistä, ettei siihen kyennyt makuuasennossa eikä flunssassa. Käsiä särki ja verisuonet pullistuivat päässä. Kaiken lisäksi peli ei ole erityisen helppo (paitsi toki ehkä jos olisi pelannut helpolla vaikeusasteella). Ymmärrettävistä syistä en voinut ottaa taistelusta yhtään kuvaa.

Oikein!

Taistelujen lisäksi peli koostuu juonta kuljettavasta dialogista (varmaan 80%), ympäriinsä juoksentelusta ja shoppailusta. Hahmoille voi ostaa ominaisuuksia parantavia vaatteita ja ruokia, lisäksi Nekulle voi ostaa uusia taikoja. Koska mikään ei ole yksinkertaista, Shibuyan eri alueilla eri vaatemerkit ja taiat ovat vahvoja tai heikkoja. Hahmojen varusteluun saa kulutettua kiitettävän määrän aikaa. Pelin alkupuolella tuli tosiaan facepalmattua naama mustelmille teinihahmojen typerien juttujen takia, mutta onneksi hahmot kasvavat ja järkevöityvät tarinan myötä reilusti, ja lopulta heihin kykenee jopa kiintymään. Pelin edetessä tulee monessa kohtaa jännittäviä juonenkäänteitä, ja kokonaisuudessaan juoni oli minusta erinomainen. Kaiken kaikkiaan TWEWY jää reilusti plussan puolelle.

Beyond Good & Evil

Olen nyt jotenkin jämähtänyt pelaamaan taas vain vanhoja pelejä. Koneeni on alle vuosi sitten koottu mörssäri, jolla pyörisi mikä tahansa peli huippugrafiikoilla, mutta tyytyväisenä naksuttelen yli kymmenen vuotta vanhoja pelejä ja mietin, että vitsi että nämä grafiikat ovat varmaan näyttäneet hienoilta silloin kymmenen vuotta sitten. No, onneksi on tulossa sellaisia pelejä kuin Witcher 3, Dragon Age: Inquisition, Far Cry 4 ja Borderlands: The Pre-Sequel, joten koneeni pääsee kyllä vielä tositoimiin.

Jossain alessa taas huomasin kiinnostavalta näyttävän pelin, ja hetken googlauksen jälkeen vakuutuin, että se kannattaa ostaa. Beyond Good & Evil on suhteellisen tuntemattomaksi jäänyt, huonosti myynyt peli, joka sai kuitenkin kriitikoilta hyvät arvostelut (metascore 86). Ei siis muuta kuin keppi käteen, vihreää huulipunaa huuliin ja moukuttamaan vihollisia!

Jade ja Pey'j. Aww, katsokaa nyt niitä.

Pelin päähenkilö Jade asustelee Pey'j-setänsä ja orpolapsilauman kanssa majakassa. Maailmaa nuijinut sota leviää lopulta heidänkin kotikonnuilleen, kun DomZ-oliot hyökkäävät. Alpha Sections -niminen ryhmittymä väittää taistelevansa avaruusolioita vastaan ja suojelevansa ihmisiä, mutta todellisuus on toinen. Salainen IRIS-agenttipoppoo palkkaa Jaden hiippailemaan ympäriinsä ja valokuvaamaan todisteita Alpha Sectionsin hämäristä toimista. Pelin asetelma ja juoni ovat mielenkiintoiset, ja pelissä on muutama todella siisti ja yllättävä juonenkäänne. Hahmot ovat aivan ihania ja ikimuistoisia. Erityisesti Pey'jiin ei voi olla kiintymättä. Just put the thingamajig back in the whatchamacallit. Myös myöhemmin kuvioihin tuleva Double H on hillitön. D. B. U. T. T. Don't Break Up The Team!

Mielenkiintoiset leirit teillä.

Peli koostuu hiiviskelystä, vihollisten mättämisestä sekä kevyistä puzzle-elementeistä. Välillä kaahaillaan veneellä. Itse olisin kaivannut enemmän turpiinvetoa ja vähemmän piileskelyä, mutta toimi tämä näinkin. Kentistä etsitään erilaisia eläinlajeja valokuvattavaksi, mistä saa palkkioksi rahaa ja helmiä, joita tarvitaan aina välillä tietty määrä pelissä etenemiseen. Idea on hauska ja omaperäinen, sillä ympäristöä tulee tarkkailtua eri tavalla. Lisäksi tuli hienot Bioshock -fibat, kun ensimmäisenä vihollisen nähdessään vetäisi taskusta esiin kameran. Täytyy kyllä myöntää, että pariin kertaan menetin ihan totaalisesti hermoni tämän pelin kanssa, kun hiippailutehtävät venyivät liian pitkiksi ja varomatonta agenttia kohtasi kuolema kerrasta levyiksi -periaatteella. Onneksi peli antaa aina yrittää uudestaan aivan lähistöltä, joten pitkiä pätkiä ei koskaan joudu pelaamaan uudelleen.

Onneksi robotti ei tajua kurkistaa kulman taakse.

Lopussa tulee ihan törkeä, yllättävä ja sairaan siisti juonenkäänne. Törkeä siksi, että heti sen jälkeen pyörivät lopputekstit. Kaiken kukkuraksi niiden jälkeen tulee vielä uusi jäätävä juonenkäänne, ja sitten peli todellakin loppuu. Peli on tyyliin "ai niin muuten unohdinko mainita että olet sapelihammastiikerilohikäärme jolla on moottorisaha joka ampuu laseria" ja sitten vain loppuu (huom. ei pelin todellinen juonenkäänne, sori). Beyond Good & Evil 2:n on vahvistettu olevan kehitteillä jo 2008, mikä on vähän huolestuttavaa, mutta 2014 kehittäjä on taas vahvistanut työskentelevänsä pelin parissa. Toivottavasti kakkososa saadaan valmiiksi, sillä ehdottomasti haluan tietää, mitä Jadelle, Pey'j:lle ja Double H:lle tapahtuu.

Baldur's Gate II: Enhanced Edition

Varoitus: Tämä on erittäin sekava fangirl-sepustus, josta et luultavasti saa mitään järkevää irti, jos oikeasti haluat tietää jotakin tästä pelistä.

Läpäisin Baldur's Gate 2:n joitakin päiviä sitten. Steam kellotti peliajaksi 113 tuntia. Olen nyt useamman päivän miettinyt, mitä ihmettä kirjoittaisin tästä pelistä, mutta pää ja takki ovat edelleen tyhjät. Aloitetaanko vaikka siitä, että Baldur's Gate 2 on luultavasti paras koskaan tehty peli? Ensimmäisestä Palturin Porttia pelatessani olin aivan myyty taktisen taistelun, kiinnostavan juonen, ihastuttavien hahmojen ja hahmonluonnin ja tutkimisen vapauden edessä. Oli vaikea uskoa, että kakkososa voisi siitä enää parantaa. Silti heti kakkosen ensimetreillä jo tiesi, että ei jumalauta, tämä on jotain aivan ainutlaatuista. Tehkäämme siitä virallista: minun mielestäni Baldur's Gate 2 on paras peli koskaan! Tämä on aika paljon sanottu henkilöltä, jonka parhaat pelit top 10 -listalla on n. 30 peliä.

You point, I punch.

Alussa etsitään pari tuntia ulospääsyä vankilasta, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun lopulta löydät tiesi ulos ja olet keskellä valtavaa Athkatlan kaupunkia, tunne on uskomaton. Vielä uskomattomammaksi sen tekee se, että eräs rasittava ystäväsi ryöstetään pois sinua ärsyttämästä. Viimeistään, kun lähdet tutkimaan Athkatlaa ja tajuat sen olevan aivan valtava ja aivan täynnä mielenkiintoisia paikkoja ja tehtäviä ja hahmoja, on aivan pakko mennä HLTB:iin ja kirkua riemusta. Näin pitkiä pelejä ei varmaan enää koskaan tehdä. Eikä näin hyviä. Aaaaaaaaa.

Rasaad yn Bashir ♥

Varoitus: älä lue eteenpäin, jos hillitön fangirliys on sinusta pelottavaa, koska saatoin fangirliytyä joihinkin hahmoihin hieman liikaa.

Sitten ei muuta kuin kiertelemään maita ja mantuja ja suorittamaan tehtävistä tärkeintä: etsimään kuumimmat miehet partyyn... ei kuin siis pelastamaan maailmaa tietysti. Pidin useita eri followereja mukana pelin eri vaiheissa tehdäkseni heidän questinsa, mutta loppupeleissä oli täysin selvää, ketkä olivat partyssani: Lady Dzonne (chaotic good half-elf beastmaster), Keldorn (hän on kyllä aika vahvasti varattu, mutta ah, I pledge my service, and my life if need be), Minsc (koska Minsc on paras pelihahmo koskaan, ja Boo toiseksi), Haer'Dalis (koska saatoin käskeä hänen kävellä ympäriinsä vain kuullakseni hänen kertovan olevansa readier than a red-cheeked maiden, my friend), Rasaad (koska ehdottomasti piti päästä romanssaamaan hänet ja hän on muutenkin niin siisti hahmo) ja Jan Jansen (at your service! Jan ei ehkä ole Athkatlan kuumin sinkku, mutta rakastan häntä yli kaiken). Tykkäsin kyllä myös Anomenista, mutta kyllästyin, kun hän valitti n. 10 minuutin välein siitä, etten mennyt pelastamaan lasta lohikäärmeeltä, vaikka varsin hyvin tiesi että olimme vittu yrittäneet jo kaksi kertaa emmekä nyt vain saatana pärjänneet.

Hahmojen väliset keskustelut ovat ihan timanttia. Etenkin, jos niihin liittyy mitenkään Jan Jansen.

Pelasin default-vaikeusasteella, joka on hieman alkuperäistä Baldur's Gate 2:sta helpompi. Olin silti välillä ihan pulassa. Taisteluita voi lähestyä ihan tajuttoman monella eri taktiikalla. Etenkin tiettyjen taikojen käytön opetteleminen helpotti taisteluita ihan älyttömästi. Poppoossani ei ollut lopulta lainkaan hyvää clericiä, mikä vaikeutti asioita välillä huomattavasti, mutta aina jotenkin selvittiin. Jos jäin johonkin taisteluun pitkäksi aikaa jumiin, aloin kehittää hillittömiä taktiikoita (joidenkin mielestä huijausta, minun mielestäni nokkeluutta!) Yksi käyttökelpoisimmista oli cloudkillin heittäminen vihollisten näkökentän ulkopuolelta. Näin kaatui eräskin mahtava lohikäärme... sankarillisuus suorastaan väreili ilmassa. Kinkkisimmistä maageista selvisi yleensä lähettämällä viattomia summonparkoja yksi kerrallaan huoneeseen koppaamaan taikurien vahvimmat loitsut, minkä jälkeen heidät oli helppo hakata palasiksi. Ja vihdoinkin pääsin hyötymään ala-asteaikojen habbohotel-notkumisesta, sillä ovipeelous on todella vahva taistelutaktiikka! Viholliset eivät jostain syystä osaa nimittäin avata ovia. Eipä sitten muuta kuin lurettamaan niitä yksi kerrallaan ovesta sisään, ovi selän takana kiinni ja vihollinen levyiksi. Sitten seuraava sisään ja niin edespäin. Tämä taktiikka tunnetaan myös nimellä "seuraava potilas!" -taktiikka.

Pelasin minä välillä kunnollakin.

Tuo valopallo on Keldorn. Muut odottelevat kiltisti käytävässä.

No okei, en. Kun sain Keldornille 100 % magic resistancen ja -10 AC:n, peli meni ihan pelleilyksi. Keldorn meni edellä ja veteli kaikki vastustajat matalaksi yksinään, kun muu porukka odotteli kartan toisella puolen. Kaikki kulminoitui siihen, kun Keldorn lopulta soolosi Jon Irenicuksen ottamatta yhtään damagea. Siinä tilanteessa olisi varmaan pitänyt hävetä, mutta en ehtinyt, kun nauroin niin paljon. Taistelut vaikeutuivat huomattavasti Throne of Bhaalissa, jossa otin jatkuvasti pataan niin että soi. Erityisen hankala oli Draconis, jonka lopulta luretin törkeästi spike trappiin (saman tein lopulta koko pelin loppubossille, spike trapit ovat ihan törkeän op). Vaikeuksia oli myös Balthazarin kanssa. Yritin sitä taistelua n. 10 kertaa, kunnes ragequittasin. Seuraavana päivänä menin sen ensiyrittämällä. En vieläkään tiedä mitä tapahtui, koska en edes vaihtanut taktiikkaa välissä. Kävin myös tutkimassa Watcher's Keepin, joka oli todella hieno ja kiinnostava paikka (Legend of Grimrock much?) ja siellä kamppailin Demogorgonin kanssa KAUAN. Lopulta googlasin apua, kävin ostamassa Pierce Shield -spellin ja pistin hänet matalaksi.

Janilla on ihan parhaat jutut. Jos pelaat BG2:n ilman häntä, olet menettänyt n. puolet pelin sisällöstä.

Juoni on todella kiinnostava ja menee niin syvälle ihmisyyden syövereihin, että kaunokirjallisuus kavahtaa. Lisäksi joka paikka pursuaa jännittäviä questeja ja tutkittavaa. Eeppisten aseiden ja tavaroiden löytäminen tuntuu joka kerta aivan mahtavalta. Tästä ei peli parane. Sori, kaikki pelifirmat, turha yrittää.

Haluan lopuksi antaa erityismaininnan Cespenarille, joka on a good servant, oh yes! sekä Lilarcorille, koska olisi niin siistiä, jos häntä voisi dual-wieldata.

The Legend of Zelda: A Link Between Worlds

Opiskelu haittaa pelaamistani. Zeldan sentään sain viimein läpäistyä. Tätä tuli pelailtua silloin tällöin, pääasiassa reissun päällä, kun ei ollut tietokonetta tarjolla. Ehdottomat suosikkizeldani ovat Oracle of Ages ja Oracle of Seasons, joita pelasin ala-asteella pakkomielteisesti. Muistan, että ne olivat erittäin pitkiä ja vaikeita, enkä ole varma, voitinko lopulta koskaan edes viimeisiä possuja. Lähdin pelaamaan Link Between Worldsia tällä asenteella, ja toki petyin. Eihän tämä ole vaikea! Moni possu levisi käsiin ensiyrittämältä, lopputaistelukin meni kolmannella yrityksellä helposti. Vain pari kertaa jumitin jossakin pulmassa ihmettelemässä, mitä pitäisi tehdä (jostain syystä en ikinä tajunnut sulautua seiniin, mikä on ihan ymmärrettävää, koska se nyt vain sattui olemaan koko pelin idea). Muistamani nälkävuoden pituisilta tuntuneet luolastot oracleista olivat vaihtuneet vartissa läpäistäviin kolosiin! Mitä tämä on?

2d-3d-leikittely oli kyllä saatu toimimaan erinomaisesti. Kuvassa myös olohuoneemme lamppu.

Päästyäni yli hirveästä järkytyksestäni peli alkoi maistua. Link Between Worlds on taattua zeldalaatua. Se tuntui silti auttamatta lyhyeltä ja kepeältä välipalalta. En kyllä nyt mitenkään osaa sanoa, olivatko sarjan aiemmat pelit oikeasti vaikeampia, vai olinko lapsena vain ihan tolkuttoman paska pelaaja. Silläkin, että oraclejen läpäisy vei aikanaan kymmeniä tunteja kauemmin kuin tämän nyt, saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, etten osannut silloin juuri englantia. Link Between Worlds hyödyntää 3DS:n kolmiulotteisuutta todella näppärästi. Yleensä pelaan kaikkea 3d pois päältä, koska päätäni alkaa muuten särkeä, mutta tässä halusin pitää syvyysvaikutelman päällä. Luolastoista on tehty monikerroksisia, ja hankaliin paikkoihin päästään imeytymällä seinään ja kävelemällä tyynesti sitä pitkin toiselle puolen kuilua. Kikka on uusi ja ovela, ja tykkäsin siitä.

Ravio, sinä pihi paskiainen ♥ ja olohuoneen lampun comeback.

Suurin uudistus minulle oli kuitenkin tavaroiden haaliminen. Aiemmissa osissahan joka luolastosta on saanut aina uuden tavaran, jolla läpäisee juuri sen luolaston, sen luolaston possun ja jolla pääsee raivaamaan tien seuraavaan luolastoon. Nyt kaikki tavarat vuokrataan tai ostetaan vapaavalintaisessa järjestyksessä Raviolta, joka on nyt yksi suosikkipelihahmojani. Vuokratut tavarat menettää kuollessa. Itse tienasin rahaa perinteisesti nurmikonleikkaajana, kivienheittelijänä ja ruukkujensärkijänä hirveällä grindauksella ja ostin kaikki tavarat itselleni enkä vuokrannut mitään. Näin tätä peliä varmasti oli tarkoituskin pelata. Lopussa minulla oli ihan tolkuttomasti rahaa, jolla ei tehnyt mitään. Tavaroiden ostamisen myötä myös kaikki pelin luolat ovat pelattavissa vapaavalintaisessa järjestyksessä, joka on minusta täysi skandaali. Tuntui, että luolista oli pitänyt ottaa pituutta ja haastetta pois, jotta niissä kaikissa voisi pärjätä niin pelin alussa kuin lopussa.

Lopun juonenkäänteet ovat todella hurjat eivätkä lainkaan odotettavissa.

Spoiler alert: lopussa maailma pelastuu, kiitos Linkin, joka saa triforcea koskettamalla toivoa mitä vain, ja hän tietysti toivoo vitusti rahaa ja muijii... ei kun siis maailman pelastumista. A Link Between Worlds on viihdyttävä peli, ja ehdottomasti hyvä peli, mutta ei pärjää minun kirjoissani sarjan aiemmille osille.

The Walking Dead: Season 2 - Episode 4: Amid the Ruins

Olin tänään kiertelemässä kirpputorilla, kun siellä yhtäkkiä alkoi soida In the Pines / Where Did You Sleep Last Night, ja aloin melkein vollottaa hyllyjen välissä, kun mieleen tuli tämä. Samalla tajusin, etten ollut vielä ehtinyt pelata Walking Dead 2:n uusinta episodia. Kipaisin ostamassa torilta vadelmia, kiiruhdin kotiin ja pelasin sen. Odotukset olivat kovat, mutta jotenkin ihmeen kaupalla Telltalen pelit tuntuvat episodi episodilta jatkuvasti vain paranevan. Amid the Ruins on kiinnostava, jännittävä, koskettava ja yllättävä. Mieleen tulee vain yksi iso miinus: miten helvetissä Telltalella kuvitellaan, että jaksan odottaa seuraavaa episodia?!

Voi, Kenny.

Lopussa itkin. Henkilöt ovat niin todellisia ja immersoitumiskykyni niin voimakas, että sydän pakahtuu. En usko, että enää koskaan pystyisin pelaamaan tätä uudestaan. Enkä haluaisikaan. Minun Clemini on valintansa tehnyt ja seisoo niiden takana, vaikka ne välillä tuntuvatkin jälkeenpäin ihan järkyttäviltä. Se, että peli saa tuntemaan katumusta ja syyllisyyttä, on ihan älyttömän hieno juttu.

Partner.

En tiedä, miksi kirjoitan jokaisesta episodista erikseen tekstin, koska en ikinä onnistu saamaan niihin muuta sisältöä kuin yhyy yhyy ja palvokaa Telltalea, mutta jos joku haluaa perustaa kanssani uskonnollisen kultin tämän pelin ympärille ja laulaa valitusvirsiä, ottakaa yhteyttä.

Final Fantasy VII

Kaksi kuukautta töitä (ja työuupumusta) takana ja olen palannut elävien kirjoihin! Loman alettua tällä viikolla en ole tehnyt mitään muuta kuin pelannut, syönyt ja nukkunut. Ensi töikseni pelasin loppuun FFVII:n, joka on ollut kesken jo jonkin aikaa, sillä kaiken kaikkiaan pelin läpäisy vei 36 tuntia. Nyt on valtava aukko pelisivistyksessä täytetty! En ollut pelannut faikkari seiskaa koskaan aiemmin, enkä oikein tiennyt mitä uskaltaisin odottaa, sillä ihmiset tuntuvat perustaneen tyyliin uskonnollisen kultin kyseisen pelin ympärille. Pakko oli kuitenkin pelata, koska poikaystävä hehkutti tätä niin paljon.

Tämä tiimi vakiintui heti, kun sain Vincentin, enkä käyttänyt muita hahmoja enää kuin pakon edessä.

No, onhan tämä hyvä peli. Aika on toki ollut erittäin julma grafiikoille. Etenkin alussa kohtausten dramatiikka meni aika pahasti tragikomiikan puolelle, kun hahmot huitoivat palikkakäsillään keskellä kaurapuurotaustoja. Nyt saan kyllä sen uskonnollisen kultin kimppuuni. Anteeksi. Grafiikkoihin toki vähitellen turtui, eikä niihin kiinnittänyt enää paljon huomiota. Ja nyt kun mentiin jo pyhäinhäväistyksen puolelle, sanottakoon vielä, että jos tästä pelistä tehtäisiin uusintaversio FFVI:n grafiikoilla, se olisi ihan älyttömän hyvä peli. Musiikit sen sijaan ovat täyttä timanttia. Erityisesti chocobomusiikki löysi erityisen paikan sydämessäni. Voisin kuunnella tätä ikuisesti.

Red XIII ♥

Osasta pelin hahmoista tykkäsin, osa taas tuntui tyhjänpäiväisiltä. Ehdoton suosikkini oli Red XIII. Tykkäsin toki myös Cloudista, Vincentistä ja Cidistä. Ja Sephirothista! Fangirliydyin häneen täysin. Ei hän ole pohjimmiltaan paha, hänellä on vain ollut rankka lapsuus ja liian eeppinen tukka tähän maailmaan. Pelin juonesta minulla ei ole pahaa sanottavaa, hienohan se on, kiinnostava ja paikoin erittäin yllättäväkin. Välillä hahmojen välistä keskustelua on todella paljon luettavana, mutta se on onneksi kirjoitettu hyvin. Hahmojen väliset suhteet ja pelin teemat ovat hyvinkin koskettavia, mutta toisaalta peli on sitten täynnä paikoin aivan älytöntäkin huumoria. Tasapaino säilyy, mutta vessavitseiltä ei todellakaan säästytä.

SEPHIROTH TITTIIDII

Taistelusysteemi on taattua laatua. Puolivuoropohjaisuus toimii, tosin välillä iskee paniikki kun etsii jotakin tiettyä hillittömästä tavaravarastosta, jota ei ole laiskuudessaan jaksanut järkkäillä, vaikka pelissä on siihenkin erittäin toimiva ja helppo systeemi. Taistelut itsessään eivät ole kovin vaikeita, taisin kuolla pelissä kaiken kaikkiaan vain pari kertaa. Hyvän taktiikan löytämisellä on kuitenkin iso painoarvo. Loppujen lopuksi spämmäsin Cloudilla ultimaa, Redillä enemy skillejä ja Vincentillä healeja ja barriereja. Pelin lopussa iski ihan järkyttävä epätoivo, kun tunnin luolassa sompailun jälkeen kimppuuni hyökkäsi peräkkäin kolme loppubossia, eikä missään kohtaa saanut tallentaa. Onneksi selviydyin niistä ensiyrittämällä, mutta verenpaine kävi varmaan sellaisissa lukemissa, että elinikä lyheni vähintään vuodella.

gg no re

Viimeisessä kamppailussa Sephirothia vastaan tuli kyllä kirottua koko peli alimpaan helvettiin. Super novan animaation aikana suosittelen keittämään kahvit tai vaikka käymään juoksulenkillä. Kun animaatio alkaa viidettä kertaa, ei nimittäin enää paljon naurata. Kaiken lisäksi piestyäni loppubossia 15 minuuttia, käskin Cloudin käyttää megalixirin (joka healaa koko partyn kaikki HP:t ja MP:t). No, enpä huomannut, että Cloudilla oli päällä confusion, ja hän vanhana humoristina päättikin heittää megalixirillä ketäs muutakaan kuin Sephirothia. Se lienee peliurani tähän asti epätoivoisin hetki.

FFVII ei ole maineensa veroinen, mutta sen maine onkin niin älytön, ettei mikään peli ole sen veroinen. Erinomainen peli se on silti.