Kingdoms of Amalur: Reckoning

Fantasiaroolipeli on aina fantasiaroolipeli. Tämän olen todennut jo monta kertaa Amaluria pelatessani. Amalur ei ole kovin omaperäinen, eikä siinä ole erityisen kauniita grafiikoita. Sen tarina on melko geneerinen, hahmot mitäänsanomattomia ja ääninäyttely parhaimmillaankin korkeintaan keskitasoa. Miksi sitten olen pelannut sitä jo yli 30 tuntia? Koska fantasiaroolipeli on, kaikesta huolimatta, aina fantasiaroolipeli.

Vielä jonakin päivänä astun tuon toisenkin mantereen puolelle!

Kirjoitan tämän tekstin sen kunniaksi, että sain viimeinkin käytyä läpi tuon ensimmäisen vihreän alueen. Siihen meni n. 33 tuntia. Tein siis alueelta kaikki questit - en ole satavarma, kolusinko jokaisen luolaston. En vain kykene jättämään mitään tehtävää tekemättä, oli se kuinka turha hyvänsä. Tämä peli aiheuttanee minulle vielä jonakin päivänä burnoutin. Tuli jo ehkä selväksi, että kyse on aivan valtavasta pelistä. Tarjolla on jättimäinen avoin maailma, joka on aivan täynnä lorea, hahmoja, tehtäviä ja vihollisia. Hahmokin voi olla monenlainen: tarjolla on kliseiset maagi, rogue ja warrior, mutta niitä voi yhdistellä dualclasseiksi tai tehdä jopa rosvotaikurisotilaan. Itse jumiuduin tylsästi pelkkään magiaan. Kaverini tiesi kertoa, että warrior on pelin helpoin class pelata.

Tipitii-tipi-tipi-tipitii!

Maailma on sievä, mutta grafiikat jättävät toivomisen varaa. Kunhan niihin tottuu, sadunomaisesta ympäristöstä alkaa tykätä. Kaikkialla on kuitenkin aika samannäköistä. Etenkin luolat aiheuttavat dejavu-ilmiöitä: aivan, kuin olisin ollut täällä ennenkin (ainakin 10 kertaa). Myös questit alkavat nopeasti toistaa itseään. Könyä luola läpi saadaksesi joku tavara, ja palauta se omistajalleen... hetkinen, aivan kuin olisin jo tehnyt tämän joskus aiemminkin!

You have got to be kidding me...

Lore maailman takana on kuitenkin kiinnostavaa. Kuolevaisten ja fae-olentojen välinen sota vaikuttaa kaikkeen maailmassa, ja kaiken keskiössä on kohtalo, jota ei voi muuttaa. Paitsi että voi, koska sinä olet toki ainoa henkilö maailmassa, jolta kohtalo puuttuu, ja joka voi sen takia muuttaa muidenkin kohtaloita. Asetelma on mielenkiintoinen, ja välillä näkyy hyvin selvästi, että tarinan takana on kirjailija. Ääninäyteltyä dialogia on tosin niin paljon, että n. 20 tunnin kohdalla luovutin täysin hahmojen kanssa keskustelemisen mistään muista kuin pakollisista asioista.

Maista kohtalon miekkaa!

Vihollisia tappaessa fate-mittari täyttyy, ja pelaaja voi aktivoida kohtalomoodin, jossa viholliset hidastuvat huomattavasti ja sankari moukuttaa niitä sellaisella voimalla, ettei kukaan mahda mitään. Toisin sanoen hankalia taisteluita ei juuri ole, koska voit aina lyödä ne ihan läskiksi kohtalovoimillasi. Tämä on toisaalta siistiä, toisaalta vähän tylsää. Itse taistelut vaativat paljon väistelyä ja blokkaamista, mikä on hyvä. Kesken animaation ei kuitenkaan voi dodgeta, joten jos olet juuri päättänyt huitaista chakrameilla, ei pariin sekuntiin ole toivoakaan väistää mitään. Se ehkä ärsyttää eniten tässä pelissä. Joka tapauksessa matkani Amalurin maailmassa ei ole vielä lähelläkään päätöstään. Amalurissa on paljon vikoja, mutta tärkeät asiat ovat paikallaan. Pelin ei aina tarvitse olla superinnovatiivinen ja eeppinen ollakseen viihdyttävä.

DmC Devil May Cry

Tunnetaan tässä taloudessa myös nimillä DmC May Cry ja Devil May DmC. Huomasin eräänä päivänä, että minulla on Steamissa tämä peli. Olen varmaan ostanut sen edellisestä summer salesta miljoonan muun pelin kanssa ja unohtanut koko jutun. En ole pelannut sarjan aiempia pelejä, joten en odottanut juuri mitään. Kun intro oli täynnä strippaavia naisia, ajattelin, että tämä ei tainnutkaan olla minun pelini. Sitten ensimmäinen taistelu käynnistyi ja musiikki pärähti soimaan. Olin täysin myyty sillä sekunnilla!

Kentät ovat eeppisiä.

Koska kyseessä on sarjan reboottaus, oli helppo hypätä kyytiin. Tarina on kiinnostava ja mukaansatempaava ja hahmot erittäin onnistuneita. Erityisesti rakastuin toki Danteen, jonka kasvamista välinpitämättömästä bilehileestä oikeudentuntoiseksi sankariksi oli hienoa seurata. Kenttäsuunnittelu on erinomaista. On ihan älyttömän hauskaa mättää hirveää vihollisläjää turpaan Combichristin säestämänä. Erilaisten skillien (joita löytyy todella paljon) käyttämisestä saa tyylibonuksia, ja jokaisen missionin jälkeen saat menostasi arvosanan. Itse pelasin keskivaikealla vaikeustasolla, koska se kehotettiin ottamaan, jos ei ole aiemmin pelannut sarjan pelejä. Se osoittautui kuitenkin liian helpoksi. Tämäntyyppisessä pelissä saa olla haastetta.

Akka ratissa! Onneksi hyvin fiksu sellainen.

Toimintaspektaakkeleita rauhoitetaan jokaisen missionin alussa olevilla cutsceneillä, joista osa on hyvinkin pitkiä. Niitä kuitenkin katsoi mielellään, ja välillä jopa odotti. Olin hyvin kiinnostunut tarinasta ja henkilöiden välisistä suhteista. Lisäksi oli todella monta kohtaa, jotka saivat yhtäkkiä aikaan hirveän nauruntyrskähdyksen. Erityisesti räkätin eräälle Vergilin Dantelle heittämälle vertailukommentille pelin loppupuolella. Myös Vergil oli ihan onnistunut hahmo, vaikka ennustin jo hyvin kaukaa, mitä hänen suhteensa tapahtuu. Kolmikon ainoa nainen, Kat, on sen sijaan aivan erinomainen hahmo. Naishahmoista onnistutaan jostain syystä tekemään peleissä usein todella ärsyttäviä. Vaikka Kat olikin naishahmoille tyypillisesti miehiä reilusti heikompi ja välillä avuton, se tuntui uskottavalta ja herätti ainakin minussa voimakasta empatiaa.

Populaarikulttuurin ivaaminen osuu maaliinsa ja saa hykertelemään.

Minulta loppuvat taas ylistyssanat, koska kaikki pelit ovat aina mielestäni niin uskomattoman hienoja ja huikeita. Pitäisi ehkä ruveta kyynisemmäksi. DmC oli kyllä todellinen yllättäjä, sillä en olisi itsekään uskonut tykkääväni tästä genrestä, mutta se napsahtikin suoraan makuhermoon. Sarjan vanhat fanit eivät ole ilmeisesti ottaneet tätä peliä kovin hyvin vastaan, mutta uutena fanina voin sanoa, että AHAHAHAHHA KUOLKAA PASKAT PUM PAM MÄISK OHOHOHOHOHO

Gone Home

Nappasin tämän jostakin satunnaisesta alesta, koska Pelit-lehden arvostelu ylisti sitä niin kovasti. Pelaan paljon indiepelejä, ja tykkään erityisesti hyviä tarinoita kertovista peleistä. Ja tutkimisesta. Gone Home tarjoaa kiinnostavan, tunteidentäyteisen tarinan ja paljon ympäristön tutkimista. Kirjoitan tätä juuri pelin läpäistyäni, ja olen niin syvästi vaikuttunut, että sydänalaa pakottaa yhä.

En halua jakaa kuvia, jotka spoilaisivat mitään hienoa, koska Gone Home on enemmän elämys kuin peli. Olet Katie, joka saapuu pitkästä reissusta uuteen kotiin, jonne perhe on sillä aikaa muuttanut. Kotona ei olekaan ketään. Etsit siis vara-avaimen, kävelet sisään ja pengot kaikkien perheenjäsenten henkilökohtaisimmatkin tavarat, kuten kuka tahansa tekisi. En alkuun meinannut päästä koko taloon, koska pelotti niin julmetusti. Peli näyttää ja tuntuu, ainakin alkuun, aivan kauhupeliltä. Googlattuani, että Gone Home ei ole kauhupeli, uskalsin lopulta vähän vähentää nössöilyä ja mennä sisään. Tosin koko pelin ajan sykkeeni oli vähintään sata, ja aina uuteen huoneeseen astuessani ryntäsin heti ensimmäisenä valokatkaisijalle. Nössö mikä nössö.

Tämä ei ole kauhupeli tämä ei ole oh god kohta zombi hyppää kimppuuni tämä ei ole kauhupeliii

Gone Homen tarina vetää mukaansa. Pelasin pelin yhdeltä istumalta läpi, ja siihen meni vain reilu kaksi tuntia. En tosin olisi voinut lopettaa kesken, vaikka peli olisi ollut pidempikin. Minun oli vain pakko saada tietää, mitä on tapahtunut. Ja lopulta sainkin. Loppua kohti tunnelma kiristyi (ainakin minun pääni sisällä) niin tiiviiksi, että haukoin henkeä pystyäkseni menemään eteenpäin. Jos se ei ole hyvän pelin merkki, niin ei sitten mikään.

Mielestäni erittäin hyvä syy!

Pelin hahmoista oikeasti välittää. Etenkin Samista. Samastuin Samiin niin syvästi, että melkein itkin välillä. Sam ja teini-ikäinen minä olisimme olleet niin hyviä kavereita! Onnistuneiden hahmojen ja tarinan ohella Gone Homen vahvuus on ihmisluonnon luontaisen uteliaisuuden tyydyttäminen. On hirveän kivaa penkoa ihmisten tavaroita! Gone Home kannattaa ehdottomasti pelata rauhassa ja kerralla. Pelätä ei tarvitse. Paitsi jos on yhtä nössö kuin minä, sillä meinasin saada sydänhalvauksen ainakin viidesti, vaikkei pelissä ole mitään kummempia säikäytyskohtia. Jätän kauhupelit syrjään jatkossakin.

Pokemon X - ensimmäiset fiilikset

(Kuvat ovat huonolaatuisia, koska ne on otettu kännykän kameralla ja rajailtu hienosti paintilla. En keksinyt näppärämpää tapaa ottaa screenshotteja 3DS:llä.)

Taisin olla ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun näin telkkarista mainoksen uudesta lastenohjelmasta. Mainoksessa oli poika, joka näytti aivan suosikkiohjelmani Hopeanuolen päähenkilöltä Daisukelta! Innostuin ihan älyttömästi (en tiennyt yhtään mitään animesta). Kun ohjelman ensimmäinen jakso viimein tuli, olimme veljeni kanssa niin innoissamme, etten muista lapsuudestani mitään yhtä siistiä. Pokemoneja! Odotimme aina seuraavaa jaksoa kuin kuuta nousevaa. Aloimme keräillä kortteja (meni aika kauan oppia pelaamaan niillä, koska emme osanneet englantia). Koulussa ei muusta puhuttukaan. Jossain kohtaa kuulin, että on olemassa pokemonpelejä. Kinusimme aikamme, mutta isän kanta oli jyrkkä: sellaista ei tähän taloon tule. Luovutimme. Katselimme netistä kuvia peleistä ja haaveilimme.

Pelin alkupuolen taistelut ovat herkänpuoleisia.

Vanhempani olivat innokkaita uistelijoita, joten kesiimme kuului aina koko päivän kestäviä uistelureissuja. Kolmen lapsen viihdyttäminen pienessä veneessä 10 tunnin ajan oli ilmeisesti liian raskas tehtävä. Kun eräällä reissulla aloimme taas kerran valittaa, isä vetäisi yhtäkkiä jostakin Game Boy Colorin ja Pokemon Bluen. En ole varmaan koskaan elämässäni ollut yhtä puulla päähän lyöty. Siitä lähtien istuimme kaikki kolme veneessä kiltisti kylki kyljessä ja tuijotimme pientä ruutua. Vanhempani saivat kalastaa rauhassa.

Umm... sure. Vaikutat todella ammattitaitoiselta. Milloin viimeksi katsoit taaksesi?

Myöhemmin saimme myös Yellown, Silverin, Crystalin, Rubyn ja Sapphiren. Olin intohimoinen pokemonfani vuosikaudet. Kasvoin pokemonien kanssa. Teini-iässä innostus katosi. Kun nyt hankimme Nintendo 3DS XL:n, en voinut vastustaa kiusausta ostaa Pokemon X:ää. Olen nyt pelannut sitä lähes 10 tuntia, ja minulla on vasta yksi gymbadge. Koska en voi olla pyydystämättä kaikkia mahdollisia pokemoneja, joita tulee vastaan. Ja niitä tulee vastaan ihan älyttömät määrät. Niitä on nimittäin tullut aika monta lisää sitten lapsuuteni. Ilokseni kaikki vanhat tutut ovat mukana. Hauskinta on kuitenkin napata pokemoneja, joista ei tiedä yhtään mitään. Kun ne kehittyvät, jännittää ihan hillittömästi. Alussa nappasin söpön Bunnelbyn, mutta kun se kehittyi, en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Herranjumala, en ole ikinä nähnyt niin rumaa pokemonia. Heitin sen tietokoneeseen saman tien.

Miksi olet tullut Bluesta asti minua vainoamaan, hullu sortsipoika?

Tuntuu, kuin olisi palannut kotiin, jossa on tehty valtava remontti, mutta jätetty kaikki tärkeä paikoilleen. Hahmo liikkuu paljon nopeammin - kun haluaa käydä pokecenterissä kesken kaiken, ei tarvitse pitää ristiohjainta pohjassa kymmentä minuuttia. Musiikit ovat todella kauniita (vaikka Game Boy Colorin kilkutuksille onkin aina paikka sydämessäni). Pokemonien kanssa voi leikkiä! Pokemoneja voi vaihdella netin kautta, ei tarvitse yrittää löytää kaveria, jolla olisi eri versio pelistä ja vieläpä toimiva linkkikaapeli. Taisteluanimaatiot ovat ihan sairaan hienoja! Minusta Pokemon X on ihan älyttömän hyvä peli. Tosin pelaan sitä niin älyttömissä nostalgiahuuruissa, etten ehkä ole jäävi arvioimaan sitä. Luulisin kuitenkin, että myös pokemoneista mitään tietämätön pelaaja saattaisi tykätä.

Rhyhornilla voi ratsastaa! Tämä on NIIN siistiä! En tiedä miksi olen näin innoissani!

Pokemon ei ole vain söpö lastenpeli. Erilaisia pokemoneja, iskuja, abilityjä, tavaroita ynnä muuta on älyttömät määrät, ja niistä voi koota vaikka miten paljon erilaisia taistelutaktiikoita. Lapsena skippasin aina kaikki ihan turhat iskut ja laitoin kaikille pokemoneilleni vain kovinta damagea tekevät mäiskäisyt. Teen kyllä ihan samaa edelleen, vanha koira ei opi uusia temppuja. Ehkä voisin keskittyä vähitellen myös taktikointiin, enkä vain hienoimpien ja söpöimpien pokemonien keräilyyn.

Guild Wars 2

Joskus viime elokuun tienoilla kaverini ehdotti, että kokeilisimme viikonloppuna Guild Wars 2:sta, koska sitä sai kokeilla ilmaiseksi pari päivää. En innostunut ajatuksesta. En ollut juuri pelannut mörppejä: ainoat kokemukseni ovat Guild Wars, jota pelasin 14-vuotiaana veljeni kanssa, enkä nykyään muista siitä enää kauheasti mitään, sekä Neverwinter, jota pelasin parin kaverin kanssa joskus viime vuonna vähän aikaa, mutta kyllästyin melko nopeasti. Mörpeistä minulla oli sellainen kuva, että 13-vuotiaat pojat trollaavat ympäriinsä ja kirjoittavat kilpaa mahdollisimman törkeitä viestejä chattiin. No, siinä en ollut täysin väärässä - nykyään tiedän, että yllättävän moni noista huonokäytöksisistä ihmisistä on reilusti täysi-ikäinen, ja se järkyttää minua (kiitos tästä kuuluu Dota 2:lle, että cyka blyat vaan kaikille raivopäille tasapuolisesti).

No, päätin kuitenkin kaverini mieliksi kokeilla GW2:sta. Ei mennyt kauan, kun olin täysin hurahtanut. Ostin pelin samana viikonloppuna, ja monta kuukautta siitä eteenpäin en pelannut yhtään mitään muuta. GW2 on erittäin hyvä peli. Mainini on asura necromancer, kuten kuvasta näkyy. Oli ihanaa, kun hahmot saivat olla asuroita ja sylvareita ja charreja, eikä aina niitä iänikuisia elffejä ja dwarffeja. Rotujen takana on myös kiehtovaa lorea. Kahdeksasta eri class-vaihtoehdosta oli vaikea valita, mutta enpä silloin vielä tiennyt, että jaksaisin pelata viisi eri hahmoa maksimitasolle. Necromancer oli nappivalinta. Päädyin nopeasti täyteen condition-buildiin, jolla sain light armoreista huolimatta hyvin kestävän hahmon, joka teki kuitenkin paljon damagea.

Toisena hahmona tein engineerin, koska luin paljon GW2:n foorumeita, ja siellä jauhettiin silloin paljon insinöörien pelaamisen vaikeudesta. Pakkohan sitä oli kokeilla. Tykkään GW2:ssa erityisesti siitä, että eri classien pelaaminen oikeasti on erilaista. Lisäksi eri roduilla on erilaiset tarinat, ja on ihan todella erilaista yrittää selviytyä jumping puzzleista valtavalla charrilla kuin minikokoisella asuralla. Kummasti teinkin ne kaikki mainillani. PvP:ssäkin kaikki pelaavat mahdollisimman pikkuisilla hahmoilla (käytännössä asurat ja human femalet), jotta olisi mahdollisimman vaikea osua. Vähän typerää, mutta toisaalta olisi vielä typerämpää, jos kaikista hahmoista tehtäisiin samankokoisia. Asura ja norn voisivat olla aika mielenkiintoiset vierekkäin silloin. Kissulin build sisältää vähän sitä sun tätä, mukaan lukien condition damagea, condien muuntamista booneiksi ja raakaa voimaa liekinheittimellä. Ihan hyvin se on kuitenkin toiminut.

Kolmas hahmoni on ranger, koska menetin hermoni siihen, että joka puolella oli söpöjä juveniileja eläimiä, joita ei muilla classeilla voinut kesyttää. Hallanvaaralla on kaksi uskollista lemmikkiä: karhu nimeltä Galactic President ja ilves nimeltä Superstar McAwesome. Rangerilla oli hauska pelata, tosin luolissa sai aikamoisen hässäkän aikaiseksi, jos päästi galaksin presidentin hetkeksikin silmistään. Jotenkin päädyin tämänkin hahmon kohdalla condibuildiin, Hallanvaara & kumppanit nimittäin tekevät huomattavan määrän bleediä.

Seuraavaksi tein warriorin, joka osoittautui virheeksi. Verenmaku suussa levelasin kuitenkin kasikymppiin, koska kyseessä oli kuitenkin Kovis the Pupu. Warrior on varmaan pelatuin class GW2:ssa, mutta minusta se oli vain ihan uskomattoman tylsä. Mätetään vain menemään. Oli muuten ihan huomattavan vaikeaa löytää ihmisnaiselle armorit, jotka eivät ole ihan naurettavan paljastavat. Ikuinen ärsytyksenaihe kaikissa peleissä.

Sitten tein elementalistin ja tajusin, että kaikki muu oli ollut turhaa. Elementalist on ihan heittämällä hauskin class pelata. Condinecro tulee hyvänä kakkosena. Elellä on vain niin paljon tekemistä, skillejä ja conjureaseita löytyy vaikka millä mitalla. Pystyt tekemään kovaa damagea, mutta toisaalta leviät, kun joku hipaisee pikkuvarvastasi. Koko ajan on vain niin hauskaa ja jännittävää! Paitsi kun makaat kuolleena ja kirjoitat viiden sekunnin välein partychattiin "rez plz". Olen nyt ollut vähän yli kuukauden kuivilla GW2:sta, mutta aion palata, jos peliin tulee uutta, kiinnostavaa sisältöä. Tämän vuoden puolella tulleet patchit (kaksi world bossia ja uusi WvW-mappi) eivät ole juuri innostaneet. Mutta jos vielä palaan, ehdottomasti pelaan elellä. Ja necrolla, koska en voi hyljätä lempparihahmoani.

Elen jälkeen kokeilin vielä thieffiä, mutta hyydyin hyvin nopeasti. Class ei tuntunut erityisen kiinnostavalta, mutta isoin syy hyytymiseen oli se, että olin pelannut lähes kaikki pelin alueet jo viidesti. Ei siis ihme, että väsähdin. Arnorn on kuitenkin kaunis hahmo, joten hänkin ansaitsi saada kuvansa blogiin. Guardian ja mesmer minulla ovat kokonaan kokeilematta, ja taitavat jäädäkin. Tuntuu, että olen pelannut puhki kaiken pelin sisällön. Kaikki PvE:n alueet, luolat ja fraktaalit on koluttu moneen kertaan, PvP:hen kyllästyin muutaman kymmenen tunnin jälkeen, olen löytänyt mukavan killan ja sieltä hyviä tyyppejä, kaikilla hahmoillani on vähintään exotic-armorit (paitsi, yllättäen, Arnornilla). Ja vannoin WvW Season 1:n lopussa, etten enää koskaan ikinä milloinkaan pelaa WvW:tä. Enkä varmasti pelaa, kiitos sen järjettömän achigrindaamisen, koska pakko oli saada se mini dolyak. Jota ei sitten voinut edes läpsiä.

Tässä on nyt se kuuluisa dolyak. On se kyllä söpö! Silti haluaisin läpsäistä sitä.

Kaiken kaikkiaan suhtautumiseni mörppeihin on muuttunut. On siellä ihan mukaviakin tyyppejä! On myös täysin mahdollista voicechattailla, vaikka on tyttö. Harva oikeasti alkaa heittää mitään typerää läppää. Se oli huojentavaa todeta, koska hauskojen ihmisten kanssa on hauska jutella. Summa summarum, GW2 on erinomainen peli. Jos siihen tulee kiltahalleja, ryntään takaisin saman tien.

Bully: Scholarship Edition

Minulla on Steamissa pitkä toivelista, jolta aina välillä ostan hetken mielijohteesta jonkin halvan pelin. Tällä kertaa teki mieli palata yläasteelle kostamaan kiusaajille! Onneksi pelitarjonta on niin valtava, että siihenkin löytyy keinot.

Koulun kovin jätkä!

Bullyn nimi on harhaanjohtava, koska et oikeastaan pelaa siinä mitään kiusaajaa. Okei, voit toki vapaa-ajallasi tunkea lapsia kaappeihin ja roskiksiin ja ammuskella ikkunat rikki ritsalla, mutta päätarinassa puolustat kiusattuja nörttejä ja rökität pahikset. Lisäksi olen niin nössö, etten pysty kiusaamaan ihmisiä edes pelissä, jonka nimi on Bully, joten minun pelaamanani Jimmy on kiltti poju. Parasta on, että olet niin kova jätkä, että voit mättää turpaan kaikkia idiootteja ja voittaa kaikki palkinnot ja kilpailut. Aggressioiden purkautuminen on taattua. Ja se on niin hauskaa!

Mutsi lähetti mulle tän supercoolin villapaidan!

Yläasteella on rankkaa. Etenkin Jimmyllä. Samalla, kun hän yrittää selviytyä oppivelvollisuudestaan, kaikki maailman ihmiset haluavat häneltä ties mitä palveluksia. Ja jostakin syystä hän suostuu niihin kaikkiin. Kun koulun keittäjä aikoo treffeille, Jimmy skeittaa ympäri kaupunkia löytääkseen hänelle tyrmäystippoja. Kun nörttipoju hukkaa paperinsa, Jimmy rökittää puoli koulua saadakseen ne takaisin. Kun englanninopettajalla on alkoholiongelma, Jimmy laittaa potkuilla uhkailevan kollegan pihan remonttiin. Kaikki hoituu.

There is no stopping Jimmy Hopkins!

Kuten kuvista ehkä voi päätellä, pelissä on avattavana valtava määrä toinen toistaan hienompia asuja. Huumoria ei questeista puutu, mutta cutsceneihin saa aika paljon lisää riemua, kun on hienot kuteet. Tykkään tästä hirveästi. Ja en ole siis aiemmin tätäkään pelannut. Laahaan aina hirveästi perässä. Ehkä pääsen vuoden 2014 peleihin vuonna 2022... Rockstarin huumori iskee, nauran yksinäni pelin vitseille kuin hullu. Samalla seuraan kiinnostuneena Jimmyn kamppailua kiusaajia vastaan. Iso miinuspuoli on, että nyt tekee ihan kauheasti mieli ostaa GTA V, mutta yritän hillitä itseni, kunnes hinta tulee edes vähän alaspäin.

Kun pussaa tyttöä, saa helabonuksen.

 Osaa questeista jouduin yrittämään pariin otteeseen, koska kontrollit eivät aina totelleet. Kun yritin hajottaa ritsalla lampun, Jimmy päättikin ampua vartijaa naamaan, ja sitten mentiin. Kun viimeinkin sain ärsyttävän sneakkailutehtävän melkein loppuun, kello tuli pelissä 2 yöllä ja Jimmy teki mitä kuka tahansa 15-vuotias poika siihen aikaan: pyörtyi väsymyksestä, ja tehtävä toki failasi. En myönnä mitään, mutta saatoin kirkua ja kiskoa hiuksia päästäni. Läpipeluuseen meni 17 tuntia. Jätin tosin keräiltävät keräilemättä, koska niitä oli ihan tolkuttomasti. Pelin ei tarvitse olla uusi ja kiiltävä, jotta sen parissa voi viihtyä.

Pelihullun päiväkirja

Olen pitkään miettinyt, että pitäisi kirjoitella ylös ajatuksia pelaamisesta, mutta olen laiska. Nyt iski yhtäkkiä himo kirjoittaa, joten hirveän tunnuksien ja salasanojen muistelusession jälkeen olen nyt tässä. Katsotaanpa siis.

Kun viimeksi ajat sitten kirjoitin, oli näköjään peluussa Fallout New Vegas. Se on aika lailla kaluttu puhtaaksi jo ajat sitten. Yksi lisäri taisi jäädä pelaamatta, kun jokin muu peli varmaan vei mennessään. Aivan huikea peli. Vahvuuksia tuossa olivat eläväinen maailma ja huumori, kun taas Fallout 3:ssa rakastan synkkää ja yksinäistä tunnelmaa. Täydentävät kivasti toisiaan.

Mitähän olen tuon jälkeen pelannut? Guild Wars 2:ssa on tainnut tulla täyteen sellaiset 650 tuntia. Minulla on viisi lvl 80 -hahmoa (järjestyksessä necromancer, engineer, ranger, warrior ja elementalist), joilla on kaikilla vähintään exotic -gearit. Lisäksi minulla on lvl 20 -thief, jonka kanssa levelaaminen alkoi tuntua jo melkoisen puuduttavalta (ihme, että vasta kuudennen hahmon kohdalla - lienen hullu). Guardian ja mesmer ovat jääneet täysin vaille kokeilemista. Kaikki pelin sisältö on aika lailla käyty läpi. Uusien patchien juttuja käyn aina välillä vilkaisemassa, mutta aika isoja uudistuksia saavat tehdä, että vielä innostun enemmän pelaamaan. Yli puolituhatta pelituntia kertonevat, mitä mieltä GW2:sta olen.

Sain joulukuussa uuden tietokoneen, joka on aivan älytön tykki. En voisi olla tyytyväisempi. Koneen mukana tuli kolme peliä, joista Assassin's Creed IV: Black Flag lähti peluuseen saman tien. En ole pelannut sarjan aiempia pelejä (joojoo ehdottomasti pitäisi ja nönnönnöö), mutta tämän kokemuksen jälkeen ehdottomasti aion. Tykkäsin pelistä todella paljon. Peliä on kehuttu pääasiassa meritaistelujen, merirosvouksen ja keräilyesineiden etsimisen takia, mutta minusta ne juuri olivat pelin tylsimmät kohdat, ja ehdottomasti tykkäsin eniten tarinasta ja henkilöistä. Laivataistelut kävivät nopeasti todella pitkäveteisiksi. Päätin aluksi kerätä kaikki mahdolliset keräilytavarat, mutta n. 10 tunnin jälkeen oli pakko antaa periksi. Niitä on ihan järjettömän paljon, eikä niistä edes saa kummoisempia hyötyjä. Tarinan lopussa tuli itku. Ah, Edward Kenway!

Sitten taisin pelailla Baldur's Gate: Enhanced Editionin loppuun. Kaiken kaikkiaan tuohon peliin taisin saada kulumaan yli 40 tuntia. Se oli aivan mahtava! Tarinat ja hahmot tuntuivat niin eläviltä, grafiikoista ja ääninäyttelyistä viis. Taisteluissa sai kyllä välillä repiä harmaita hiuksia päästään, ennen kuin keksi pari kikkaa. Pitää pelata myös tuo Baldur's Gate 2:n enhanced edition, kunhan joskus kerkiän. Niin paljon pelejä, niin vähän aikaa.

Palturin porteilta loikkasin suoraan Rapturen syövereihin. Ensimmäinen Bioshock oli ollut minulla kesken iät ja ajat, koska pelkäsin sitä niin jumalattomasti. Päätin jo intron aikana, etten varmasti pelaa tätä peliä, ja pelatessani tein saman päätöksen n. 5 minuutin välein. Poikaystäväni sai varmaan sydänhalvauksen useampaan otteeseen, kun yhtäkkiä pomppasin pystyyn ja aloin kiljua tietokoneelleni vertahyytävästi. Vähitellen totuin ja pelasin loppuun. Onneksi pelasin, sillä juoni oli aivan uskomaton. Lopun juoksenteluissa meinasi tosin hajota pää. Mene hakemaan tavara, oho se ei ollutkaan täällä, mene hakemaan se muualta, noniin sait sen mutta haepas vielä toinen, oho pitääkin hakea vielä sitä, tätä ja tuota... Big daddyjen näkeminen aiheutti loppuun asti välittömän escin painamisen ja itsensä kokoamisen uikuttamalla, ennen kuin crossbow alkoi soida. Ehdottomasti aion pelata myös sarjan seuraavat pelit, kunhan vain jostakin saan revittyä rohkeuden niihin...

Jostain superalesta tuli ostettua Game Dev Tycoon, jota pelailin jonkin aikaa. Ihan hauskahan se oli, mutta ei sitä kovin pitkään jaksanut. Ehkä vielä joku päivä pelaan sen loppuun (tai konkurssiin).

Sitten iski adventurehimo. Ensin pelasin Walking Dead Season 2:n ensimmäisen episodin. Se oli parempi kuin odotin. Rakastan ensimmäistä tuotantokautta syvästi, ja pelkäsin kakkosen floppaavan, koska siinä pelataan lapsella, mikä tuntuu omituiselta. Tuntuihan se vähän, mutta toimi kuitenkin yllättävän hyvin. Ja on niin helppo samaistua Clementineen - voi Lee, kuinka sinua kaipaammekaan... Sitten pelasin Broken Agen ensimmäisen episodin. Olisin kaivannut sille enemmän pituutta, enemmän oikeaa ympäriinsä seikkailua ja paljon enemmän puzzleja. Nyt tunsin itseni lähinnä sivustaseuraajaksi. Tarina on kuitenkin tuossa pelissä niin huikea, ettei se liiemmin haitannut. Odotan toista episodia innolla ja toivon, että se olisi pidempi. Lopulta sorruin ostamaan myös Wolf Among Usin, joka oli niin järkyttävän hyvä, että tärisin pari päivää vieroitusoireissa. Aah, Bigby!

Ja sitten teki mieli fantasiaa, joten ostin alesta Kingdoms of Amalur: Reckoningin. Se on VALTAVA. Siis ei herranjumala miten iso peli se on. Olen nyt pelannut 30 tuntia, enkä ole päässyt vielä juuri mihinkään. Questeja ja alueita on vaikka lampaat söis. Amalur ei ole pelinä millään tapaa omaperäinen eikä eeppinen, mutta mukavaa puuhastelua kauniissa fantasiamaailmassa. Ei kaiken aina tarvitse olla niin superüberhuikeaa, että se olisi viihdyttävää. Saa nähdä, pääsenkö ikinä loppuun. Minulla on nimittäin pakkomielle tehdä joka ikinen quest. Tuo peli koituu luultavasti vielä kohtalokseni.

Kokeilimme poikaystäväni kanssa jossain välissä myös Path of Exileä, mutta kyllästyimme jonkin ajan päästä. Pelasin Diablo 3:sta yli 300 tuntia. Path of Exilessä moni asia oli tehty hyvin ja paremmin, mutta siitä tuntui puuttuvan sielu. Kaikki viholliset tuntuivat yhdeltä ja samalta, kaikki hahmoluokatkin alkoivat jossain vaiheessa tuntua yksiltä ja samoilta. Ympäristöt toistivat itseään. Hyydyin.

Olen pelaillut myös Hearthstonen betaa aika paljon. Tykkään kortti- ja lautapeleistä, joten tuo kyllä kutkuttelee makuhermoja. Eniten tykkään tällä hetkellä ehkä hunterista kaikkine beasteineen ja secretteineen. On mukavan kasuaalia pelata muita vastustajia vastaan, kun kukaan ei voi kirjoitella minulle törkeyksiä. Ja pelissä on kyllä mahtavat äänet ja grafiikat. Korttien keräily on aina kivaa.

Ai niin, pelasimme yhtenä perjantai-iltana co-oppina Octodad: The Dadliest Catchin. Meinasimme kuolla nauruun. Siinä todella yhteistyökyvyt punnittiin. Mahtavaa, että joku haluaa tehdä noin hillittömän hauskan ja älyvapaan pelin. Jossa oli kuitenkin kaunis (joskin lopussa hieman pelottava) rakkaustarina.

Sitten jossain kohtaa sorruimme pitkäaikaseen haaveeseemme ja ostimme Nintendo 3DS XL:n Zelda: Link Between Worlds -limited editionina. Se on niiiiiin kaunis! Sillä olen pelannut toki tuota Zeldaa, joka on todella hyvä, mutta vielä minulla aivan kesken, sekä Animal Crossing: New Leafia. En ole ikinä ennen pelannut Animal Crossingeja, mutta netissä törmättyäni juttuihin tuosta pelistä oli vain pakko saada se. Se on ihanan söpö ja kasuaali. Kun väsyttää, eikä jaksa pelata mitään älyllistä, menen sohvalle makaamaan ja kalastan, keräilen ötököitä ja juttelen kyläläisilleni. Olkoon lapsellista, mutta kun se on niin ihanaa. Sunnuntaina tilasin Pokemon X:n, koska aah pokemonpelit. En malta odottaa. Lapsellisuus kunniaan.

Viime viikonloppuna pääsimme poikaystäväni ja kaverini kanssa kaikki Elder Scrolls Onlinen betaan. Jännitti ihan sairaasti. Ostimme jääkaapin täyteen pikaruokaa ja litratolkulla limua ja kahvia. Sitten vain pelattiin. Tosin serverit tökkivät välillä aika pahasti. Menimme lauantaina nukkumaan klo 22, jotta jaksoimme herätä sunnuntaina pelaamaan klo 7, koska serverit eivät toimineet ollenkaan lauantai-iltana. Mitäpä sitä ei TES:ien eteen tekisi. Odotin ESO:lta todella paljon, ja olin kuin olinkin positiivisesti yllättynyt. Se oli ihana! Questit olivat mielenkiintoisia ja hahmot niin kauniita. Maailma oli aivan upea. Pelasin pactissa, joten pääsin näkemään vain Skyrimiä (yök tylsää, äkkiä pois) ja Morrowindia (aah ihanaa upeaa parasta!). Combat tuntui tutulta ja luontevalta. Ennakkotilaus (imperial edition) on tehty samana päivänä, kun ennakkotilausmahdollisuus tuli. Nyt vain odotellaan.

Ah, ja jossain vaiheessa huomasin, että olen joskus tyyliin viime kesänä ostanut alennuksista DmC: Devil May Cryn, joten pelasin senkin. En ole ikinä ennen pelannut tuota sarjaa. Mutta tuo oli aivan huippu! Kun ensimmäisen taistelun musiikit lähtivät soimaan, olin myyty. Taistelu oli todella hauskaa, maailma hieno ja vaihteleva. Tykkäsin hahmoista todella paljon, ehdottomasti eniten itse Dantesta. Sarjan faneilla on ilmeisesti ollut vaikeuksia hyväksyä hänen eroavuuksiaan aiempiin peleihin, mutta minusta Dante oli aivan eeppinen hahmo. Cutsceneissä nauroin ihan liikaa hänen kommenteilleen.

Aargh en jaksa enää kirjoittaa. Josko päivittäisin jatkossa useammin, niin voisi jaaritella yhdestä aiheesta pidempään.

Tällä hetkellä peluussa ovat:
- Kingdoms of Amalur: Reckoning
- Bully: Scholarship Edition
- Final Fantasy VI (tämä tosin aivan lopussa)
- Legend of Zelda: Link Between Worlds
- Animal Crossing: New Leaf