Mitä odotan pelivuodelta 2014

Vuonna 2014 pitäisi ilmestyä useita todella kiinnostavia pelejä, ja ajattelin nyt jakaa vähän ajatuksiani niistä, joita itse odotan eniten. Lista on sekalaisessa järjestyksessä ja siitä puuttuu vaikka mitä, mutta kirjoittelin, mitä tuli mieleen.

The Elder Scrolls Online tietysti. Olen pelannut aikanaan Oblivionia monta sataa tuntia, ja sen jälkeen iskin kynteni tiukasti Morrowindiin. Skyrimiä pelasin 80 tuntia, mutta sille en niin syttynyt. Joka tapauksessa olen vuosikaudet odottanut TES-mörppiä, ja betan perusteella se on todella hyvä. Kunhan lorea on riittävästi, olen täysin myyty. No okei, olen nyt jo myyty, ostin nimittäin imperial editionin samana päivänä, kun se tuli myyntiin.

Tales from the Borderlandsin on pakko olla aivan eeppinen. Tykkäsin aivan älyttömästi Borderlandsista, Borderlands 2:sta, Walking Deadista, Walking Dead 2:sta ja Wolf Among Us:sta (siis niistä episodeista, jotka näistä ovat tulleet toki). Tässä ei siis voida mennä vikaan. Etenkin, kun screenshoteissa on jo nähty Handsome Jack!

Game of Thrones Season 1 toki sitten myös ihan samoilla meriiteillä. GoT on paras tv-sarja koskaan. 3. kauden pitäisi muuten tipahtaa postiluukusta tänään tai huomenna! Kuulostaa kiinnostavalta, että pelissä ei suoraan kerrattaisi kirjojen/tv-ohjelman tapahtumia, vaan mentäisiin vähän niiden vierestä.

Transistor ihan jo siitä syystä, että Bastion oli niin uskomaton. Ja näyttäähän tuo nyt ihan upealta. Lisäksi en uskalla edes arvailla, miten järjettömän hienoa musiikkia säveltäjä siihen loihtii. Eikä strategiaa vaativa taistelu voi olla huono juttu!

EverQuest Next näyttää uskomattomalta, ja player-created contentin ymppääminen peliin saa aina luovuuteni kihisemään. Tätä pitää ehdottomasti kokeilla.

Watch Dogsin idea vaikuttaa todella kiinnostavalta. Kukapa ei haluaisi iänikuisen menen-tuonne-jamätän-kaikkia-turpaan-meiningin jälkeen välillä teknologianero?

Dragon Age: Inquisitioniakaan en meinaa malttaa odottaa. Rakastin Originsia, pelasin sen läpi melkein 4 kertaa. DA2:stakin pidin, mutta eihän se ykköselle vertoja vetänyt. Olin aivan rikki, kun minut pakotettiin pelaamaan ihmisellä. Inquisitionin olisi tarkoitus ottaa askel takaisin Originsin suuntaan, mikä kuulostaa todella todella hyvältä. Ja siinä saa pelata qunarilla!

Ja no, The Sims 4 toki. Simsseillä on ikuisesti tärkeä paikka sydämessäni, ollut siitä asti, kun ala-asteella sain ensimmäisen Sims-pelin ja pelasin sitä kuukausitolkulla. Kakkosta ja kolmosta on tullut myös pelattua enemmän kuin kehtaan myöntää.

Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, The Witcher 3. Jätin tämän listan viimeiseksi, koska tämä on näistä ehdottomasti tärkein. Rakastin ensimmäistä Witcher-peliä, tykkäsin toisesta. Luin kirjat. Lakosin polvilleni ja rukoilin lisää! Witcherin maailma ja hahmot ovat niin todellisia ja syviä, ettei mikään vedä vertoja. Ja voi Geralt, miten oletkaan siistein koskaan missään ikinä milloinkaan nähty pelin päähahmo. Kaikki, mitä Witcher 3:sta on näytetty, on näyttänyt aivan liian hyvältä ollakseen totta. Odotan tätä peliä valtavalla jännityksellä ja kauhulla. Sen on pakko olla paras peli koskaan.

Bastion

Indiepelien nousu on kyllä parasta, mitä pelialalla on tapahtunut aikoihin. Vastaan tulee yllättävän usein helmiä, joista suorastaan hehkuu aitous. Pelejä, joista näkee, että ne on tehty sydämestä. Bastion on sellaisten pelien parhaimmistoa, eikä se ole ihan vähän sanottu.

Lie down. Try not to cry. Cry a lot.

Bastionin maailma on hyvin kaunis ja aivan omanlaisensa. Kidin juostessa eteenpäin lattiat ja esineet nousevat tyhjyydestä hänen eteensä. Tässä on omat kikkansa, sillä usein tiedät vain kokeilemalla, mihin suuntaan pääsee ja mihin ei. Ainakin minussa tämä aiheutti kenttien jokaisen nurkan tutkimisen salaisten reittien ja esineiden toivossa, ja uteliaisuuteni usein palkittiin. Muuten kentät ovat suoraviivaisia, ja ainoina varsinaisina etenemisen esteinä ovat viholliset (ja oho-hups-tipahdin-taas-kentän-laidalta-alas -tilanteet). Taisteluita tulee eteen tasaiseen tahtiin, ja ne on rytmitetty erinomaisesti, sillä kertaakaan niihin ei ehdi kyllästyä. Silti haastetta on riittävästi, sillä pelaaja voi itse lisätä ja vähentää haastetta antamalla vihollisille etuja saadakseen itse enemmän ekspaa ja valuuttaa. Idea toimii todella hyvin. Taisteluista todella nauttii, sillä viholliset ovat vaihtelevia ja jokaisella on oma jujunsa, ja erilaisia aseita ja niiden yhdistelmiä on paljon.

Kuinka paljon voi rakastaa kertojaa? Bastion vastaa: ihan kauheasti.

Ehdottomasti parasta Bastionissa on kuitenkin äänimaailma. Se on aivan omassa luokassaan, eikä siitä voi edes puhua samana päivänä muiden pelien äänien kanssa (no vähän saa liioitella, kun on juuri pelannut pelin läpi ja on ihan tunnekuohuissa). Ensinnäkin pelissä on aivan ihanat musiikit, kuunnelkaapa vaikka tätä aivan täydellistä biisiä tai tätä herranjumala että tämän pelin säveltäjä on lahjakas. Oho, pysähdyin yli puoleksi tunniksi kuuntelemaan soundtrackia... jospa jatkaisin nyt kirjoittamista. Kaikkein paras juttu Bastionissa on silti kertoja. Pelaajan toimia ja maailmaa kommentoi koko ajan kertoja, jolle kirjoitettu teksti on aivan timanttista, ja jolla kaiken lisäksi on maailman upein ääni. Juuri kertoja tekee Bastionista Bastionin. En osaa sitä enempää sanoin kuvailla, se pitää itse kokea.

Hahmoja pelissä on vähän, mutta he ovat sitäkin ikimuistoisempia.

Kaiken tämän lisäksi Bastionissa on aivan uskomattoman kaunis ja monisyinen tarina, joka pitää otteensa sydämestäsi aivan loppuun saakka. Joo joo, meni taas ihan överiksi tämä kehuminen, mutta kehuisin vieläkin enemmän, jos vain keksisin lisää ylistyssanoja!

TL;DR: Pelaa tämä.

TwitchPlaysPokemon

Katsokaa tätä. Seriously. Ihan hillitöntä.

Lanit

Perjantaina klo 22 saapui neljä tamperelaista Savon sydämeen. Asetuimme siis kuuden hengen voimin koko viikonlopuksi tänne meidän kaksioomme. Sopu sijaa antaa, jos ei anna niin tapellaan. Lanit saivat alkaa! Tilaa ei tosin paljon tarvittu, sillä jokainen istui tyytyväisenä paikallaan tietokoneidensa ääressä kaksi vuorokautta. Mitä nyt välillä vähän keitettiin kahvia, tilattiin pitsaa ja nukuttiin. Olen ollut laneilla vain kerran aiemmin pari vuotta sitten, mutta oli niin hauskaa, että näitä pitää ehdottomasti järjestää jatkossakin. Tai käytännössähän meillä on täällä kotosalla hyvin usein menossa kahden hengen lanit, mutta ehkä sitä ei lasketa. Peleinä meillä oli Starbound, Team Fortress 2 ja Dota 2.

Koko laniporukka yhdessä kuvassa.

Starbound on vielä keskeneräinen, mutta ihan hyvin sitä jo pelasi. Yrittäessämme vaihtaa planeettaa serveri tosin kaatui, joten keskityimme lähinnä kaivautumaan maan alle tehden vaihtelevissa määrin yhteistyötä ("jaaha pitää taas vissiin mennä kattomaan mitä toi Inkku on löytäny, kun se on ollu niin pitkään hiljaa"). Meillä Terrariaa pelanneilla oli kyllä tietynlainen kotikenttäetu ("hei miks tää maailma on ihan täynnä tyhjiä arkkuja?"). Starboundia haluan ehdottomasti pelata lisää myöhemmin, mutta ajattelin odotella, että siitä tulee vähän valmiimpi.

Medic kyllästyi viimein turhaan huuteluun.

Team Fortress 2:ssa pelasimme mann vs. machine -pelimoodia, jossa yhteistyönä puolustaudutaan hyökkäävien robottien aaltoja vastaan. En ollut pelannut TF2:sta aiemmin, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä kaikkien räiskiessä ja mäiskiessä joka suuntaan kuin viimeistä päivää. Tykkäsin eniten pelata heavya tai medicciä. Eräs tiimiläisemme löysi jälleen sisäisen partiolaisensa, mutta panosti aivan liikaa hyppykorkeuteen ("mä en healaa sua enää, jos vielä katkot jalkas ennenku peli on ees alkanu").

Dotasta en muistanut ottaa kunnon kuvia. Ymmärrät, jos olet joskus pelannut Dotaa.

Dota 2:n pelaaminen oli vähän jännittävää, sillä porukassa oli Dota 2 -veteraani, HoN-veteraani, LoL-veteraani sekä pari kappaletta meitä nubuja, joille mobapelit eivät ole kovin tuttuja. Itse olen pelannut Dota 2:sta n. 50 peliä, mutta siitä on jo varmaan puolitoista vuotta aikaa (menetin hermoni ihan karmaisevaan pelaajakuntaan ja lopetin). Muita mobia en olekaan pelannut. Pelasimme 3 vs. 3 ja täytimme loput paikat boteilla, mikä oli rentoa ja hauskaa. Pelasimme myös pari peliä 5 hengen tiimillä randomeja vastaan. Minulla oli todella hauskaa, kun kukaan ei haukkunut minua lyttyyn chatissa, kuten aiemmin lyhyeen loppuneella dotaurallani. Ehkä pitäisi vain kovettaa itsensä ja ryhtyä pelaamaan. Tai laittaa koko oma tiimi mutelle randompeleissä.

Kiitos koko porukalle, oli aivan mahtava viikonloppu. Tervetuloa uudelleen.

Animal Crossing: New Leaf - ensimmäiset fiilikset

Animal Crossing -pelisarja ei ollut minulle aiemmin tuttu. Kuitenkin luettuani Pelit-lehden arvostelun tästä sarjan uutukaisesta tiesin, että tuo on joskus saatava. Kun nyt hankimme 3DS:n, ostinkin siis samalla New Leafin. Pelit-lehti kehui tekemisen runsautta ja koukuttavuutta, ja oli oikeassa. Animal Crossingissa voi kalastaa, pyydystää hyönteisiä, sukellella, istuttaa puita ja kukkia, kaivaa maasta fossiileja, täyttää museon kokoelmia, myydä tavaroita kauppiaille ja kirpputorilla (ja tienata hirveästi rahaa), ostaa ties mitä, matkustaa trooppiselle saarelle, pelata minipelejä, tavata muita pelaajia, lähettää ja vastaanottaa kirjeitä ja lahjoja, jutella kyläläisten kanssa ja tehdä heille palveluksia, hallinnoida kaupunkia, sisustaa ja laajentaa taloa, hankkia hahmolleen uusia vaatteita, ja varmaan vielä paljon muuta, mitä ei nyt tule mieleen tai mitä en ole vielä ehtinyt tehdä.

Jokainen päivä on iloa ja juhlaa.

Animal Crossingissa pelaaja astuu junaan ja päätyy vahingossa pienen kaupungin pormestariksi (normipäivä). Kaupunkiin täytyy tietenkin muuttaa ja ottaa kunnon asuntolaina. Siellä sitä sitten asustellaan pienessä mökissä ja aletaan keräillä rahaa, jotta kaupunki saadaan kasvamaan. Vähitellen aukeaa kaikenlaista uutta tekemistä, ja kaupunkiin muuttaa silloin tällöin uusia asukkaita. Tykkään ihan älyttömästi tämän pelin hullunhauskoista, persoonallisista hahmoista. Jokainen on omanlaisensa puhetyyliä ja talon sisustusta myöten. Tosin ahne pelaaja pilaa kaikkien talojen sisustuksen alta aikayksikön, kun asukkaat pyytävät tuomaan heille jotakin, joka sopisi heidän sisustukseensa. Itse ainakin laiskana annan heille ihan mitä inventoryssa sattuu olemaan, kuten pyydystämiäni torakoita. Ovat muuten todella kauniita akvaariossa keittiön pöydällä... hyi helkkari.

Kaunis talo ja sen ylpeä kaunis omistaja.

Tässä pelissä parasta on ehdottomasti rento meininki ja huumori. Olen nauranut kyläläisten jutuille jokaisella pelikerralla. Parasta on kuitenkin matka trooppiselle saarelle veneellä, sillä veneen kapteeni laulaa merimieslauluja. Ne ovat ihan hillittömiä.

Asia selvä.

On mukavaa, kun on jokin peli, jota jaksaa pelata väsyneenä. Välillä tekee mieli pelata jotakin, mutta väsyttää niin julmetusti, ettei jaksa. Tai on muuten vain huono päivä. Silloin Animal Crossing on parasta mahdollista lääkettä. Pelin iloiselle ja niiiiin söpölle tunnelmalle ei voi kuin hymyillä. Ja hymy on aito. Liian ällösöpösiirappiseksi ei mielestäni mennä.

Kyläläisillä on usein jokin hokema, johon he saattavat kyllästyä ja pyytää minua keksimään uuden. Ei ehkä kannattaisi...

Suosittelen tätä kaikille. Miehet tosin varmaan eivät voi miehisyytensä takia tällaista peliä pelata. Minusta se on naurettavaa. Ei ole miehekästä tehdä, mitä muut olettavat sinun tekevän. On miehekästä tehdä, mitä itse haluaa, välittämättä muiden mielipiteistä. Eli 3DS käteen ja Animal Crossing pauhaamaan! Tähän jää koukkuun.

Trine

Nykyään on aivan liian vähän pelejä, joita voi pelata local co-opissa. Joo, online multiplayer on kyllä ihan huippu keksintö, mutta saman koneen ääressä pelaamisessa on kummaa taikaa. Nykäisin siis poikaystäväni metrin päästä omalta koneeltaan minun koneeni ääreen ja iskin hänelle padin käteen. Vietimme Trinen parissa hillittömän hauskat 7 tuntia. Nyt varoituksen sana jokaiselle Trinen pelaamista suunnittelevalle: meinasin eilen saada aspiraatiopneumonian, kun vetäisin lasillisen mehua keuhkoihini kesken pelin. Trine on moninpelinä vaarallisen hauska.

Liian suuri kivinyrkki (tunnetaan myös nimellä umbaba) koituu soturin kohtaloksi.

Trine on kaunis satu kolmesta sankarista, joiden täytyy pelastaa maailma. Erittäin perinteistä fantasiatarinaa viedään kenttien välillä eteenpäin kauniin kertojaäänen avulla. Tarinasta viis, peli koostuu 15 kentästä, joissa yritetään päästä eteenpäin ja löytää siinä sivussa experiencepulloja ja arkkuja. Kolmen eri hahmon välillä voi vaihdella vapaasti milloin vain, kunhan ne ovat elossa, eikä pelikaveri pelaa haluamallasi hahmolla juuri silloin. Checkpointteja löytyy tasaisin väliajoin, ja kuolleet sankarit heräävät niiden kohdalla uudestaan henkiin. Eteneminen on nopeaa, sillä kuolemista ei rokoteta, eikä koskaan joudu pelaamaan uudestaan kovin pitkää pätkää.

Mage too op!

Jokaisella kolmesta hahmosta on täysin erilaiset kyvyt. Soturi huitoo miekalla, blokkaa kilvellä ja nostelee ja viskoo tavaroita. Varas ampuu jousella ja tarttuu mihin tahansa puiseen grappling hookilla, jonka varassa heilahtelee sulavasti eteenpäin (riippuen toki, kuka sillä pelaa...) Maagi luo tyhjästä kuutioita, tasoja ja kolmioita, joiden päällä voi seistä, ja joilla voi murskata vihollisia, sekä siirtelee taikavoimillaan tavaroita. Vakiinnuimme aika nopeasti pelaamaan lähes koko ajan varkaalla (poikaystäväni) ja maagilla (minä). Warrior tuntui vähän tylsältä, paitsi jos lähistöllä oli jotakin eeppisen kokoisia tavaroita heiteltäväksi. Oli kätevä taktiikka luoda maagilla jotakin, jonka päällä varas saattoi seistä, ja sitten lennättää hänet sen varassa minne ikinä halusikin päästä.

Hei kato ei tässä mitään, kun me vaan tehään tää täydellisessä synkassa...

Oikeasti asiat eivät menneet ihan niin sievästi. Oli aivan liian helppoa kiusata pelikaveria, jotta sen olisi voinut jättää tekemättä. Maagilla saattoi lennättää toisen ties minne, tai blokata toisen menon yhtäkkiä erilaisilla tasoilla. Soturi taas pystyy miekalla huitomalla hajottamaan kaikki maagin luomukset. Varas ärsyttää hitaampia hahmoja kipuamalla ketterästi vaaratilanteista pois jättäen kaverit pulaan. Koska kuoleminen ei haitannut mitään, lopputuloksena oli ihan karsea sähellys ja kohellus. En ole pelannut näin hauskaa peliä pitkään aikaan.

YOLOOOOOOO!

Yksinpelinä Trine on varmaan ihan jees, mutta koska en sitä kokeillut, en osaa sanoa sen enempää. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti kaksinpeliä. Etenkin sellaisen ihmisen kanssa, jota haluat kiusata. Älä kuitenkaan missään nimessä juo mehua pelatessasi. Täytyy piakkoin pelata Trine 2, johon saammekin vielä yhden kaverin mukaan, koska siinä on mahdollisuus online co-oppiin. Toivottavasti meno on yhtä sekopäistä kuin alkuperäisessä! On battlemaagi työssä, umbaba ja täydellinen synkka jäävät varmasti tämän talouden yleisesti pelatessa käytettäviin fraaseihin. Kiitos, Trine.

Papers, Please

Pelasin Papers, Pleasen jo monta kuukautta sitten, mutta haluan silti ehdottomasti kirjoittaa siitä vielä jotakin. Papers, Please teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se on yksinkertaisesti yksi parhaita pelejä, joita olen koskaan pelannut. Lisäksi siinä on paras pelimusiikki koskaan. Se on yhden ihmisen tekemä peli miehestä, joka arvotaan työhön Arstotzkan rajalle. Hän työskentelee 12 tuntia päivässä tarkastaen maahan pyrkivien ihmisten passeja ja papereita, jotta saisi elätettyä perheensä. Joka päivä hän kävelee töistä kotiin ja laskee, riittävätkö rahat tänään ruokaan, lämmitykseen ja lääkkeisiin. Lapsen syntymäpäivätkin ovat pian - joutuuko hän elämään lapsuutensa ilman syntymäpäivälahjoja? Töissä täytyy olla todella tehokas, sillä jokainen oikeista syistä maahan päästetty tai pois käännytetty ihminen tuo hieman lisää rahaa kassaan. Toisaalta liika kiirehtiminen kostautuu, sillä mokat otetaan suoraan pois palkasta.

Tämä kaikki ei vielä riitä. Rajalla saa koko ajan olla tarkkana. Välillä työpäivät päättyvät terroristi-iskuihin, joissa saa pelätä henkensä puolesta. Välillä rajan yli pyrkivät kansainväliset rikolliset, jotka täytyy huomata toimittaa poliisin hoteisiin. Eikä inhimilliseltä tragedialta vältytä yhtenäkään työpäivänä. Päästänkö köyhän naisen maahan miehensä luokse, vaikka sitten minulla ei välttämättä riitä illalla rahaa ruokaan? Eväänkö pelokkaan naisen pyynnöstä hänen takanaan tulevan parittajan pääsyn maahan, vaikka hänen paperinsa ovat aivan kunnossa? Entä mitä ihmettä teen, kun minuun ottaa yhteyttä hämärän oloinen järjestö, joka pyytää apuani terroristien vastaisissa epäilyttävissä toimissa? Ripustanko poikani piirtämän kuvan seinälle, vaikka se on kiellettyä?

Miten peli passintarkastuksesta voi liikuttaa kyyneliin?

Peli ei ole muutenkaan helppo. Ensimmäisenä päivänä saattaa tosin vaikuttaa siltä, kun tarkastat vain passista, mistä ihminen on kotoisin. Lähes joka päivä sääntöjä tulee kuitenkin lisää tai ne muuttuvat. Pelin loppupuolella olet niin sekaisin kaikkien papereiden kanssa, että saat keskittyä aivan sata lasissa, ja silti menee pieleen. Ja vaikka itse papereiden pyörittely sujuisi, pelin läpäisy vaatii myös oikeiden valintojen tekemistä pääjuonen osalta. Itse päädyin vankilaan ainakin neljästi, ja jouduin aloittamaan ainakin kerran täysin alusta, ennen kuin sain tarinamoodin läpi ja endlessin (jossa voi vain keskittyä tarkastamaan passeja ilman moraalisia valintoja) auki.

Kaikki dokumentit ajan tasalla... kuva täsmää... oikea leima... rokotukset kunnossa... hetkinen, missä mohawk?

Kaiken tämän lisäksi Papers, Please on aivan uskomattoman hieno kannanotto yhteiskuntaan, politiikkaan, moraaliin ja, hemmetti, koko elämään yleensäkin. Pelatkaa tämä peli.

Glory to Arstotzka.