Fallout

Olen pariinkin kertaan kolunnut Fallout 3:n ja Fallout New Vegasin joka nurkan ja questin. Kunnianosoituksena näille erinomaisille peleille päätin palata sarjan juurille ja pelata alkuperäiset Falloutit. Tykkään vuoropohjaisesta taistelusta, ja vanhoja pelejä paljon pelanneena en hätkähdä vanhentuneista grafiikoista. Alku oli silti haastava. Käyttöliittymän sai haltuun kokeilemalla, mitä kaikki eri napit tekevät, mutta turpiin tuli silti kaikelta, mikä liikkui. Ensimmäisestä kaupungista onnistuin rekrytoimaan mukaani Ian-nimisen miehen, joka ystävällisesti seurasi minua mitä hämärimpiin paikkoihin ja pelasti henkeni lukemattomia kertoja. Paljon myöhemmin kiitin häntä tästä jättämällä hänet makaamaan kuolleena Mariposa Military Basen lattialle. War, war never changes.

Tässä näette noobin tekemät valinnat, joita hän myöhemmin karvaasti katui.

Miksi, oi miksi ajattelin, että hei erikoistunpa small gunsiin, ei tää mitään strenaa tartte ja otanpa vielä tuon one hander -traitin, koska pelin parhaat pyssythän tunnetusti ovat yhdellä kädellä käytettäviä? Vain pelin ensimmäistä pyssyä jaksoi pitää kunnolla kädessä, kun strenght oli 3, because fuck logic. Science, joka Bethesdan Fallouteissa on tärkeä skilli, osoittautui turhimmaksi skilliksi ikinä. Lockpickia pääsi käyttämään ehkä viidesti koko pelin aikana. Onneksi löysin Ianin lisäksi mukaani Tychon ja Dogmeatin, jotka uskollisesti tappoivat kaiken tieltäni. Aivan pelin loppupuolella heidän kohtalokseen koitui viiden supermutantin ryhmä, josta en kerta kaikkiaan mitenkään selvinnyt ilman, että Tycho ja Dogmeat menivät kirjaimellisesti palasiksi. Itsehän myhäilin power armorini sisällä. Pelin loppua kohti hahmoni vahvistui nimittäin ihan älyttömästi, kun pääsin liittymään Brotherhood of Steeliin, jonka lääkäri ystävällisesti leikkeli minulle lisää strenaa, endurancea ja agilityä. Sitten löysin plasma pistolin ja plasma riflen ja tuhosin kaiken.

Oli niin siistiä päästä tapaamaan Harold-parka ennen kuin hän päätyi Oasikseen.

Lopputaistelu oli vai-ke-a. Loadasin varmaan miljoona kertaa ja kun lopulta selvisin siitä, minulla ei ollut enää yhtään stimpakkia, mutta räjähtävästä kappelista oli päästävä ulos. Jotenkin ihmeen (ja taas miljoonan loadauksen) kaupalla onnistuin toikkaroimaan pääovelle, jota ihanasti vartioi kaksi supermutanttia minigunien kanssa. Tapoin kultistin, puin hänen kaapunsa päälleni ja kävelin tyytyväisenä lopputeksteihin. Seuraavaksi sitten Fallout 2. Tarina ja hahmot eivät tässä ensimmäisessä Falloutissa minuun hirveästi iskeneet, mutta nautin pelistä silti. Sitä paitsi hyvää tekee nykypelaajalle välillä käydä ysikytluvulla.

The World Ends With You

Nintendo 3DS on kyllä yksi parhaita hankintoja, joita olen tehnyt. Itse 3D-ominaisuudesta en juuri välitä, mutta laite toimii moitteettomasti, sillä on mukava pelata sohvannurkassa ja mikä parasta, sille on ihan älytön määrä hyviä pelejä. Kun jossain kohtaa hoksasin ruveta 3DS-pelien lisäksi katselemaan vanhojen DS-pelien tarjontaa, elämänlaatuni parani vähintään 100 %. Ensimmäiset DS-pelihankinnat olivat Chrono Trigger ja The World Ends With You, joista kumpaakaan ei ole tarvinnut katua. Square Enix osaa hommansa.

Follow my lead! - Screw that!

TWEWY on erittäin omalaatuinen ja erittäin japanilainen peli. Siinä on erikoinen juoni, stereotyyppisiä hahmoja, täysin uniikki taistelusysteemi ja tolkuton määrä dialogia. Päähenkilö Neku on tyypillinen hartiat korvissa angstaava teini, jota ei kiinnosta mikään. Luojan kiitos hän alkaa vähitellen kasvaa aikuiseksi, kun hän yhtäkkiä joutuu vetäistyksi mukaan peliin, jossa seitsemän päivän aikana pitää joka päivä suorittaa tehtävä, tai kuolee. Tehtävät ovat näennäisen yksinkertaisia, luokkaa "mene paikkaan A" tai "tapa hirviöt paikassa B", mutta pian käy ilmi, että Shibuyassa mikään ei ole yksinkertaista. Kaupunki on täynnä noise-nimellä kutsuttavia hirviöitä, mutta pahimpia ovat reaperit, jotka työkseen metsästävät pelaajia. Noiseja vastaan ei voi taistella yksin, vaan jokainen pelaaja tarvitsee parin. Nekun seuraan lyöttäytyy ihQ-pirteä teinityttö Shiki, joka käy niin Nekun kuin pelaajankin hermoille. Kaiken lisäksi koko pelin ajan taustalla pauhaa japanilainen popmusiikki, johon ei vaan totu missään kohtaa. CAAALLIIIIINGG! Argh... öh, nyt kun itse asiassa kuuntelin hetken noita biisejä youtubesta, tuli kiva ja nostalginen fiilis. Pelottavaa.

Kaikki seisovat takakenossa ja ovat laihoja.

Taistelusysteemi on tosiaan uniikki, ja alkuun minulla oli vaikeuksia saada siitä kiinni. Yläruudulla pomppii Shiki, jota ohjataan ristiohjaimella. Alaruudulla heittelee taikoja Neku, jota ohjataan naputtelemalla ruutua kynällä. Samaan aikaan. Toki Shikin olisi saanut automaattiohjaukselle, mutta kukaan nyt mitään sellaista käytä. Päädyin lopulta taktiikkaan, jossa rämpytin koko ajan summamutikassa ristiohjainta ja keskityin Nekun ohjaamiseen, joka on vaativampaa, koska erilaisia taikoja on paljon ja jotkut vaativat näpyttämistä, jotkut vetämistä, jotkut ympyrän piirtämistä jne. Välillä oli tosin pakko hutkia kynällä minne sattuu ja katsella yläruutua, koska Shikillä pystyi tekemään comboja, joita keräämällä pääsi käyttämään vahvaa yhteishyökkäystä. Taistelu oli niin intensiivistä, ettei siihen kyennyt makuuasennossa eikä flunssassa. Käsiä särki ja verisuonet pullistuivat päässä. Kaiken lisäksi peli ei ole erityisen helppo (paitsi toki ehkä jos olisi pelannut helpolla vaikeusasteella). Ymmärrettävistä syistä en voinut ottaa taistelusta yhtään kuvaa.

Oikein!

Taistelujen lisäksi peli koostuu juonta kuljettavasta dialogista (varmaan 80%), ympäriinsä juoksentelusta ja shoppailusta. Hahmoille voi ostaa ominaisuuksia parantavia vaatteita ja ruokia, lisäksi Nekulle voi ostaa uusia taikoja. Koska mikään ei ole yksinkertaista, Shibuyan eri alueilla eri vaatemerkit ja taiat ovat vahvoja tai heikkoja. Hahmojen varusteluun saa kulutettua kiitettävän määrän aikaa. Pelin alkupuolella tuli tosiaan facepalmattua naama mustelmille teinihahmojen typerien juttujen takia, mutta onneksi hahmot kasvavat ja järkevöityvät tarinan myötä reilusti, ja lopulta heihin kykenee jopa kiintymään. Pelin edetessä tulee monessa kohtaa jännittäviä juonenkäänteitä, ja kokonaisuudessaan juoni oli minusta erinomainen. Kaiken kaikkiaan TWEWY jää reilusti plussan puolelle.