The Wolf Among Us

Ison pahan suden ja kumppaneiden seikkailut saivat neljännen osansa, joka piti tietysti päästä heti ahmaisemaan kuin kolme pientä porsasta. Tiesin, että seuraavat puolitoista tuntia olisin henkisesti täysin Fabletownissa, joten odotin innosta huolimatta kärsivällisesti, että olin yksin kotona ja saisin immersoitua rauhassa. Loppuun päästyäni ihmeekseni huomasin, etten taida olla kirjoittanut blogiini tästä pelistä aiemmin yhtään mitään. Karmea vääryys, joka korjataan nyt heti.

Sheriffiä ei paljon naurata.

On todella jännittävä idea laittaa lapsuuden satumaailmojen hahmot tosielämän New Yorkiin köyhyyteen ja kurjuuteen. Yksi kolmesta pienestä porsaasta vetää tupakkaa ja viinaa minkä ehtii, pieni merenneito työskentelee bordellissa ja kaunottaren ja hirviön avioliitto rakoilee. Hahmot on tehty uskottavasti ja dialogi kirjoitettu huolella, kuten Telltalelta sopii odottaakin. Ainoa harmini on ollut tuttujen hahmojen puute, sillä monet hahmoista ovat jenkkiläisistä tai brittiläisistä tarinoista tai lastenloruista, joista en ole koskaan kuullutkaan. Peli onkin keskeytynyt vaikka kuinka monta kertaa googlaamiseen.

Minun Bigbyni ei turhia pehmoile.

Onneksi päähenkilö on Walking Deadin tapaan todella onnistunut. Iso paha susi, tuttavallisemmin Bigby, on täydellinen sekoitus älyttömän siistiä kovista ja halua auttaa kaikkia. Bigby on Fabletownin sheriffi, ja pelissä irtoilee päitä siihen malliin, että töitä kyllä riittää. Ikävä kyllä läheskään kaikki asukkaat eivät osaa arvostaa Bigbyn työtapoja, mistä seuraa paljon kiistelyä. Tarina etenee toki raiteillaan, mutta pelaaja saa vaikuttaa Bigbyyn henkilönä melko paljon. Päätökset koskevat lähinnä sitä, yrittääkö puhua ihmisille vai pieksääkö tiedon näistä ulos, tai tappaako pahiksen vai jättääkö tämän eloon. Minun pelaamanani Bigby mättää kaikkia turpaan mennen tullen, mistä pelin naispääosa Lumikki ei ole ihan hirveän innoissaan.

Aina ei mene putkeen isolla pahalla sudellakaan.

The Wolf Among Us on pelinä aivan omaa luokkaansa (Walking Deadien kanssa), ja antaisin tälle aivan heittämällä täydet pisteet, jos olisin joku peliarvostelija (ehkä ihan hyvä, etten ole, sillä käyttäisin varmaan kaikissa peleissä lähinnä asteikkoa 90-100). Tarina ja henkilöt ovat äärettömän mielenkiintoisia, keskusteluvalintojen tekeminen aikarajojen puitteissa jotenkin hirveän palkitsevaa ja immersio niin voimakas, ettei sen suhteen voi muista peleistä puhua edes samalla viikolla. Jään hirveällä jännityksellä odottamaan seuraavaa osaa, joka ikävä kyllä onkin jo viimeinen. Jossain arvostelussa kirjoittaja väitti, että arvaa jo kaiken, mitä tapahtuu. Minulla ei kyllä rehellisesti sanottuna ole aavistustakaan, mutta luotan täysin siihen, että kaikki irtonaiset langanpätkät solmitaan. Ja olisihan se nyt ihan tylsää, jos tietäisi jo ennakkoon, mitä tapahtuu.

Pokemon X - I am the Champion!

Päihitin elite fourin ja pokemon championin 33 pelitunnin jälkeen. Kyllä, pokemonien kanssa leikkiminen ja kaikkien vastaantulevien pokemonien nappaaminen on vienyt hämmästyttävän paljon aikaa. Ikävä kyllä pokemonliigaan rullaluistellessani (tai pikemminkin päin sen seinää, oikeasti miten vaikeaa voi tuon hahmon ohjaaminen rullaluistimilla olla?) olin jo niin overlevelannut, että esimerkiksi tulityyppisten pokemoneiden mestari meni nurin neljällä surfilla. Lisäksi olin toki pokemonveteraanina ostanut 150 full restorea ja 50 reviveä, joita syötin pokemoneilleni kuin karkkia. Onneksi tekoälyvastustajat eivät pysty tuntemaan turhautumista.

Paras pokemon ever! En vieläkään tiedä, mikä tämän oikea nimi on.

Pokemon X:ssä on kyllä ihan siisti tarina, mutta hahmot ovat ihan järkyttävän pliisuja. "Rival" on kaverisi, jonka kanssa välillä vähän ottelette ja sitten hän kiltisti myöntää, että olet parempi. Not sure. Muistan, kuinka yli 10 vuotta sitten (herranjestas) Bluessa rivalini nimi oli aina PASKA, ja sain aina sydänhalvauksen, kun hänen tunnusmusiikkinsa yhtäkkiä alkoi soida ja hän tuli ja pesi pokemoneillani lattiaa. Eikä hän todellakaan ollut mikään kaveri! Smell ya later vaan itsellesi, PASKA! Lisäksi esimerkiksi elite fourin lohikäärmekouluttaja oli ihan älytön pettymys. Odotin jotain Lancen kaltaista, mutta hän olikin hihittelevä nainen, jonka mielestä oli ihan kiva otella. En usko, että hän edes tajusi olevansa pokemonliigassa.

Enkä edes aloita paasaamaan tästä maailman ärsyttävimmästä tyypistä AAAAARGHHH. Tietää sentään nimeni.

Kaikesta tästä huolimatta aivan pelin lopussa oli niin kaunis kohtaus, että tuli tippa linssiin. Ja ennen kuin kukaan tulee nauramaan, ettei Pokemon voi itkettää, katsopa ensimmäinen Pokemon-elokuva. Jos et itke Ashin muuttuessa kiveksi, olet ihmishirviö. No, lopputekstien jälkeen peli tarjosi kokonaan uuden kaupungin, josta löytyy safaria ja taisteluareena. Safari kuulosti todella siistiltä (oi miten ihana Safari Zone oli ensimmäisissä peleissä!) mutta ihanasti sinne pääseekin vain, jos on kavereita. Järkyttävää syrjintää, GameFreak! Taisteluareenalla pääsee taistelemaan loputtomiin muutamassa eri moodissa kaiken maailman kouluttajia vastaan. Lisäksi joku mies haluaa, että pyydystän hänelle joka päivä eri pokemonin, ja käski minun mennä etsimään Psyduckeja. En mennyt.

Myös lohikäärmeet kaipaavat hellyyttä ja leikkimistä.

Ehdottomasti paras uusi ominaisuus X:ssä on se, että pokemonien kanssa voi leikkiä. Se on ihan hirveän kivaa vanhalle tamagotchifriikille. Pokemonien kanssa voi pelata kolmea eri minipeliä, syöttää niille herkkuja ja silittää massua. Ihan parasta! Lisäksi löytyy minipeli, jossa teet pokemonisi kanssa samoja ilmeitä, jotka 3DS:n kamera tunnistaa (paitsi että se vaatii ihan järkyttävän jenkkihymyn, suomalainen ei riitä). Saa nähdä, minkä verran jaksan enää pelailla X:ää, kun se on nyt periaatteessa pelattu läpi. Tulevaisuudessa haluaisin ostaa Blackin tai Whiten, koska sisimmässäni elää ikuisesti 8-vuotias pokemonfani.

Tales of Monkey Island

Monkey Island -villitys on tullut tiensä päähän! Pelasin tänään sarjan ikään kuin viidennen pelin, Telltalen tekemän Tales of Monkey Islandin, loppuun. Sekä Monkey Island -sarjan että Telltalen fanitus nousi tämän myötä aivan uusiin sfääreihin! Aloittaessani peliä ajattelin, ettei se vain voi olla hyvä: ei siihen vain mitenkään ole mahdollista saada samaa uskomatonta tunnelmaa, joka sarjan ensimmäisissä osissa oli! Riemukseni olin väärässä.

Nauroin tälle varmaan vartin.

Pelistä näkee, että se on tehty rakkaudella. Viittauksia aiempiin osiin on todella paljon, ja kaikki parhaat henkilöt ovat taas mukana. Erityisesti tykkäsin siitä, että Voodoo Lady (en muista hänen nimeään, hehehe) saa tässä pelissä aiempaa paljon suuremman roolin. Vitsit pysyvät aika samalla linjalla kuin LucasArtsin peleissä, eli ovat sopiva sekoitus oikeasti hauskaa ja tyhmänhauskaa, ja uppoavat hölmöön huumorintajuuni kuin evil undead ghost zombie pirate LeChuckin miekka kaikkiin häntä vastustaviin. Ääninäyttely on hyvää kautta linjan. Erityisesti Guybrushin ääninäyttelijä, joka on sama kuin kolmosessa, tekee erinomaista työtä. Pulmat ovat aika loogisia ja siksi helpohkoja, mutta välillä sai kyllä pohdiskella ja oivaltaa, ja ainakin peli kulki sujuvasti eteenpäin.

Oi Winslow ♥

Joukkoon liittyy myös uusia hahmoja, joista kyllä näkee, että Telltalella osataan mieleenpainuvien hahmojen luonti. Erityismaininnan ansaitsevat ainakin Winslow, joka auttaa Guybrushia läpi koko pelin ja rakastaa karttoja, Morgan, joka saattaa pyytää idoliaan Guybrushia antamaan nimmarin ja hetken kuluttua kumauttaa tämän tajuttomaksi, ja Bugeye, joka on ensinnäkin aivan älyttömän siistin näköinen hahmo, ja toisekseen ihan eeppinen kovis (vai onko?) Pelissä on lisäksi todella paljon juonenkäänteitä Telltalelle tyypilliseen tapaan, mutta selvästi poiketen LucasArtsin Monkey Islandeista. Juoni oli minusta todella hieno. Hahmoista oli jopa onnistuttu tekemään sellaisia, että heihin todella kiintyi. Ainakin kolmessa eri kohdassa silmäni oikeasti kyyneltyivät! En olisi uskonut, että näin hauska peli voisi vaikuttaa tunteisiin myös näin. Aivan ihanaa!

Tällä kertaa ei (paljoa) miekkailla eikä kungfuilla apinoiden kanssa, vaan irvistellään!

Peli saattaa aiheuttaa kummallisia keskusteluja, kuten esimerkiksi tämän:
- Mitä sä teet?
- Laitan halvaantuneen kissan ruokaan rautahippusia, jotta voin oikeusistunnossa vetää esiin elektromagneettisen apinan ja liikuttaa sen avulla kissaa!
Ja kaiken lisäksi peli saa aikaan sen, että kyseinen lause tuntuu ihan normaalilta, arkipäiväiseltä lauseelta.

Hyvästi, Monkey Island, hyvästi, Guybrush! Kaipaan teitä jo.

Diablo 3 - vuosipäiväpippalot

Onko siitä tosiaan jo 2 vuotta, kun ostin poikaystävälleni synttärilahjaksi Diablo 3:n? Itselläni ei silloin ollut mitään mielenkiintoa pelata kyseistä peliä, mitä on nyt vaikea ymmärtää, sillä pelaamiseni on monipuolistunut parissa vuodessa ihan älyttömästi. Poikaystävänikin totesi, että "et sä tästä varmaan tykkäis" (muita kuuluisia tapauksia, joista hän on sanonut näin, on mm. Legend of Grimrock, johon hurahdinkin sitten pian ihan totaalisesti). Pelin mukana tuli kuitenkin passi, jolla kaveri pääsi ilmaiseksi kokeilemaan peliä skelekingiin eli Leo-Rikkiin asti (Diablo 3:sta pelatessa syntyy huikeita vitsejä, sillä edelleen jonkun ollessa ihan rikki jostakin sanomme hänen olevan ihan skelekingi), ja pari viikkoa poikaystävän peluuta katseltuani päätin käyttää kyseisen passin. Piestyäni Leoricin ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ostaa peli siltä istumalta ja hurahtaa seuraaviksi kahdeksi kuukaudeksi täysin. Tiedän, että monien mielestä Diablo 3 on/oli huono peli, mutta itse olen aina tykännyt siitä. Näin on kyllä hyvin monen pelin kohdalla. Minulla on selvästi erikoiskyky: tykätä lähes kaikista peleistä! Se on oikeasti ihanaa. Kokeilisitte haterit joskus.

Voi kamalaa, mitä olenkaan mennyt tekemään.

Kuten aiemmissa teksteissä olen jo selittänyt, Reaper of Souls palautti peli-innon kertaheitolla ja sai taas addiktoitumaan ja pahasti. Juuri, kun into alkoi vähän hellittää, Blizzard päätti hemmotella pelaajia oikein kunnolla: ensi torstaihin asti legendary drop ratea on nostettu 100 %:lla Diablo 3:n kaksivuotisen taipaleen kunniaksi. Hurraa! Ei muuta kuin epakkia taskut täyteen!

Legeä vaan sataa taivaalta!

Erittäin ikävästi minulla on järkelemäinen lopputentti ensi keskiviikkona, mutta palkitsen itseni ahkerasta lukemisesta aina parilla riftillä. Uusi patchikin tuli juuri, ja siinä on todella kivoja pikku muutoksia. Esimerkiksi blood shardeja, joilla voi yrittää uhkapelata itselleen legejä, saa nyt korkeamman vaikeusasteen rifteistä enemmän. Kelpaa, koska pelaamme yleensä torment III-V:lla (kutonen on vielä valloittamatta!) Bountyista palkkioksi saatavat cachet sisältävät nyt entistä todennäköisemmin legejä nekin. Kaiken huipuksi crusaderia, jolla olen nyt pelannut eniten, buffattiin aika reilulla kädellä. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, koska crusaderini Nicepuppy tuntui jo valmiiksikin ihan imbalta muihin classeihin verrattuna. Paras uudistus on kuitenkin se, ettei Tyrael enää kerro viiden minuutin välein ruokailutottumuksistaan!

Paras mahdollinen kama demon hunterille, setti-itemeistä viis!

Harmikseni minulla on hyvin vähän innokkaita pelikavereita tällä hetkellä, sillä he ovat joutuneet syvälle Dark Souls 2:n ja oikean elämän syövereihin (mielenkiintoinen yhdistelmä, muuten). Jos joku kaipaa peliseuraa, laita vaikka kommenttia! Upeaan klaaniini saa myös liittyä, mutta kannattaa varautua siihen, että ensimmäinen rankki on nimeltään Nubu. Okei, myönnän, ei kannata liittyä.

Asioita, joita voi tapahtua vahingossa peleissä, mutta ei oikeassa elämässä

On perjantai-ilta ja olen yksin kotona. Mitä teen? Juon viiniä ja kuuntelen Bastionin soundtrackia. Se on ehdottomasti paras pelisoundtrack, mitä koskaan on tehty.

Asiaan! Viihdytän usein itseäni mietiskelemällä, mitä kaikkea voi peleissä tehdä vahingossa, mitä oikeassa elämässä ei mitenkään voisi tapahtua. Ajattelin nyt jakaa näitä asioita blogissani, vaikka nämä todennäköisesti eivät naurata ketään. Itse räkätän näille sitten senkin edestä.

Siis kuvitelkaa nyt!

- Menet kauppaan ja katselet tavaroita myyntipöydällä mietiskellen, mitä ostaisit. Yhtäkkiä kätesi lipsahtaa ja varastat vahingossa omenan!

- Kävelet kadulla ja yrität mennä puhumaan vastaantulijan kanssa, mutta humautatkin häntä vahingossa miekalla naamaan!

- Kimppuusi hyökätään, ja yrität rynnätä pakoon, mutta vahingossa otatkin taskustasi terveysjuoman ja pysähdyt juomaan sitä!

- Yrität kertoa ihmiselle, että rakastat häntä, mutta vahingossa käsketkin hänen painua helvettiin!

- Yrität nostaa maasta tavaran, mutta sen sijaan kerta toisensa jälkeen vahingossa alatkin jutella tavaran vieressä seisovan ihmisen kanssa!

Hillitöntä.

Pelihullun tunnustukset

Kun olin lapsi, oli aivan eeppistä saada uusi peli. Vanhemmat eivät niitä nimittäin hetken mielijohteesta ostelleet. Luimme veljeni kanssa isän tilaamasta MikroBitistä peliarvosteluja, katsoimme silmät kiiluen Tilttiä ja yritimme kuvitella, millaista olisi pelata mitäkin peliä. Latailin paljon demoja netistä, ja Huvi ja hyöty -romppu oli aina uskomaton aarreaitta. Muistan saaneeni siistejä pelejä myös muropaketista ja jäätelöautosta (Herkules ja Dropmania ainakin). Välillä tein myös oman Pelit-lehden, jossa arvostelin kaikki pelit, jotka meiltä löytyi. Meillä oli jossakin vaiheessa ainakin Jazz Jackrabbit 2, Theme Hospital, Theme Park World ja Turok (pelkäsimme dinosauruksia niin paljon, että pelasimme aina kaikki mahdolliset cheatcodet päällä). Lisäksi vietimme paljon aikaa katsellen, kuinka äitini pelasi Raymaneja ja Tomb Raidereita (itsekin yritimme niitä monesti, mutta emme tainneet juuri pärjätä) ja isäni Silent Hunteria.

Ehkä tämän pohjustuksen jälkeen on helpompi ymmärtää, miksi hamstraan pelejä. Minusta on ihanaa ajanvietettä selata Steamia tai GOG:ia ja etsiä hyviä tarjouksia. Joku tekee tätä vaatteiden tai kenkien kanssa, minä pelien! Tuntuu ihanalta, että aina jos jonkin pelin haluaa, on mahdollista ostaa se. Kun vielä voi puolittaa kustannukset poikaystävän kanssa, pelit ovat aika halpaa hupia. Ostan hyvin harvoin pelejä täydellä hinnalla, sillä kaikki tulee alennukseen jossain vaiheessa. Aina, kun näen hyvän alennuksen kiinnostavasta pelistä, ostan sen, vaikka en aikoisikaan pelata sitä lähiaikoina. Siksipä noita on kertynyt melkoinen kasa.

Aion nyt listata tähän kaikki omistamani pelit, joita en ole pelannut läpi. Alleviivaus tarkoittaa, että peli on kesken tai sitä on pelattu ainakin jonkin verran. Myöhemmin, kun saan näitä pelattua, editoin tätä viestiä ja poistan pelejä listalta. Ja kun taas ostelen ties mitä, lisään ne tähän.

Operaatio Läpipeluu alkakoon!

- Assassin's Creed
- Assassin's Creed 2
- Assassin's Creed Brotherhood
- Assassin's Creed Revelations
- Banished
- Bioshock 2
- Braid
- The Banner Saga
- Beatbuddy: Tale of the Guardians
- Crusader Kings II
- Dark Souls: Prepare to Die Edition
- Dark Souls 2
- Dead Island
- Dead Island Riptide
- Deus Ex: Human Revolution - Director's Cut
- Devil May Cry 4
- Dishonored DLC: Knife of Dunwall
- Dreamfall: The Longest Journey
- Dust: An Elysian Tail
- Fallout
- Final Fantasy VI
- Final Fantasy VII
- Fire Emblem Awakening
- FTL: Faster Than Light
- Giana Sisters: Twisted Dreams
- Guacamelee! Gold Edition
- Hotline Miami
- L.A. Noire
- The Legend of Zelda: A Link Between Worlds
- LIMBO
- Machinarium
- Magickan DLC:t
- Mark of the Ninja
- Metro 2033
- Monaco
- Mount & Blade: Warband
- Portal 2
- Puzzle Quest: Galactrix
- Rayman Origins
- Risen
- Risen 2 - Dark Waters
- Sacred 2 Gold
- Sacred Citadel
- Saints Row 2
- Saints Row: The Third
- Sam & Max Save the World
- Sam & Max: The Devil's Playhouse
- Starseed Pilgrim
- Super Meat Boy
- The Swapper
- Total War: SHOGUN 2
- Tower Wars
- Towns
- Trine 2
- XCOM: Enemy Unknown

Ohops. Toivottavasti lista vähitellen lyhenee, eikä pitene... Vähän pahalta näyttää, koska kesä ja Steamin summer sale lähestyvät.

The Walking Dead: Season 2 - Episode 3: In Harm's Way

Tätä on taas odotettu. Ja odotettu. Ja odotettu. Toivoisin, että Telltale nopeuttaisi episodien julkaisemista sekä Walking Deadissa että Wolf Among Usissa, koska ne ovat niin huikeita, että niitä on aivan tuskaa odottaa. Toisaalta haluan episodini hyvin tehtyinä ja viimeisteltyinä, joten pystyn juuri ja juuri antamaan anteeksi. Lisäksi on ehkä ihan hyvä jaksojen välillä vähän hengähtää ja sulatella asioita, kun yleensä pelaan kaiken läpi yhdeltä istumalta. Nyt vain saa taas jännäillä, milloin tätä saadaan lisää. En spoilaa, mutta taas kerran jäätiin jakson lopussa aivan hurjaan paikkaan.

Clementine on ehdottomasti yksi parhaista pelihahmoista koskaan.

Taas kerran puolitoista tuntia humahti niin vauhdilla, että lopussa hämmästytti, miten tämä nyt jo voi loppua. Tunnelmaa luodaan erinomaisesti, ja pelaaja immersoituu niin vahvasti, että... nojoo tämä menee taas ihan geneeriseksi paskanjauhannaksi.

Story of my life.

Jos et ole vielä pelannut Walking Deadia, tee se nyt.

Dark Souls - 13 tuntia pelattu

Dark Soulsin ylistystä on puskenut joka tuutista jo vaikka kuinka kauan. Olen aina sivuuttanut sen ajattelemalla, etten kuitenkaan osaisi pelata sitä enkä pääsisi yhtään mihinkään. Huonot hermotkin minulla on, ja en varmasti uskalla hiippailla missään luolissa. Sitä paitsi olen surkea pelaamaan padilla, ja kaikki muut mahdolliset ja mahdottomat tekosyyt (näissä olen mestari, tunnetuimpia on "siis mä kuolin vaan siks että mun hahmo on liian nopee!")

Sitten poikaystäväni yllytti ja puoliksi pakotti minut pelaamaan Dark Soulsia. Nyt olen pelannut sitä 13 tuntia, enkä ehkä enää ikinä voi pelata mitään muuta. Elämäni on pilalla. Onneksi voi aina olla hollow!

Välillä urakka alkaa tuntua ylivoimaiselta, mutta onneksi tämä jamppa jaksaa aina kannustaa.

On ihan hirveän kutkuttavaa hiippailla kilpi ojossa askel kerrallaan eteenpäin ja tietää, että milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Hienoimpia hetkiä ovatkin olleet sellaiset, joina päähän tipahtaa yhtäkkiä katosta limaklöntti, ja hahmosi pyristelee surkeasti vastaan, etkä voi kuin katsella hidasta kuolemaa. Ja tuhansia sieluja, jotka jäävät lojumaan jonnekin syvälle viemäreiden syövereihin. Oppi menee perille: ensi kerralla katse tiukasti kattoon! Uudella yrityksellä kuljet tiukasti pää takakenossa, kunnes rotta puraisee varpaasta ja kuolet myrkytykseen. Se niistä viidestätuhannesta sielusta sitten. Oppi menee jälleen perille: helevetin helevetin helevetti, tuonne en kyllä mene enää ikinä.

Mennäkö vai eikö mennä?

Onneksi pelissä on paljon erilaisia reittejä ja paikkoja, joten jos viemärit alkavat riepoa, voi suunnata vaikka kaupungin kaduille tai metsään. Tämän takia jumiin jäämistä ei juurikaan tapahdu. Jos joku bossi tuntuu liian hankalalta, voi levutella missä tahansa tai yrittää edetä jollakin toisella alueella. Tarpeeksi seikkailtuaan saa auki erilaisia oikoreittejä, mikä on minusta suorastaan nerokasta. On ihan uskomaton tunne, kun aivan piestynä avaa vapisevin käsin oven tuntemattomaan, ja sen takana odottaakin tuttu paikka. Erilaisia vihollisia on kiitettävä määrä, ja uuden vihollisen kanssa ensimmäistä kertaa taisteleminen on aina hirvittävän jännittävä paikka, sillä jokaista hirviötyyppiä vastaan on omat kikkansa. Taisteleminen on palkitsevaa, sillä pelkästään äksää rämppäämällä ei pääse kuin hengestään. Väisteleminen ja blokkaaminen on pakko oppia, jos mielii alkualuetta pidemmälle.

Pelaajien jättämät viestit ovat joskus hyödyllisiä, joskus täyttä trollausta, joskus hirveän hauskoja.

13 tunnissa olen ehtinyt tappaa hirveän läjän monsuja, kerätä (ja menettää) tuhansia ja tuhansia sieluja, ja pari bossiakin olen piessyt. Olen nyt tasolla 33, ja into sen kun kasvaa. Tutkittavaa tuntuu olevan vielä todella paljon. Tällä hetkellä olen tosin kirottu, paras aseeni on hajoamispisteessä, ja olen jumissa viemäreissä. No, mitäs pienistä. Dark Souls on yksi parhaita pelejä, joita olen koskaan pelannut. Olen sitä paitsi hirveän ylpeä itsestäni, kun pärjäänkin tuossa ihan hyvin. En olekaan niin surkea taistelija kuin luulin!

Padiongelmia: Dark Souls ja Monaco

Dark Souls: Prepare to Die Edition ei todellakaan ollut alkuun nimensä veroinen. Kuten viime tekstissä kerroin, ensimmäinen ragequit tuli jo ihan käsittämättömän ärsyttävän Games for Windows Live -systeemin kanssa. Säädimme poikaystäväni kanssa hirveällä raivolla varmaan tunnin, ennen kuin löysimme ne oikeat tunnukset, joille juuri tämä peli oli rekisteröity. Emmepä tienneet, että siitä se hupi vasta alkaisi. Dark Soulsia suositellaan aina pelattavan padilla, joten tietysti halusin näin tehdä. Se vain oli tehty niin hankalaksi, että normaaleilla hermoilla varustettu ihminen ei siihen kykene. Poikaystäväni on onneksi hullu, joten hänen latailtuaan ties mitä viruks... siis modeja koneelleni pääsin vihdoinkin aloittamaan. Katsoin piiitkän alkuvideon ja löin vetoa poikaystäväni kanssa, kauanko menisi, ennen kuin kuolisin ensimmäisen kerran. Hän veikkasi 10 minuuttia, mistä olin kovasti otettu. Veikkaus meni pahasti pieleen, koska pitikin säätää vielä ainakin toinen tunti. Alkuvideon jälkeen peli nimittäin kaatui. Sain tämän takia luoda hahmoni kolme kertaa ja katsoa kyseisen jumalattoman pitkän ja nopeasti tylsäksi käyvän alkuvideon uudestaan ja uudestaan, sillä sitä ei jostain käsittämättömästä syystä voinut skipata. Lopulta pääsin kuitenkin juoksentelemaan vankityrmään, jossa totesin kamerakontrollit hyvin kömpelöiksi. Hetken säheltämisen jälkeen hoksasin, että jos käännän tattia vaaka-akselilla, kuvakulma pyörii pystyakselilla. Heh-heh. Siinä vaiheessa julistin, että Dark Soulsin PC-käännös on niin umpisurkeasti tehty, ettei se ansaitse tulla pelatuksi, ja menin katsomaan telkkaria. Poikaystäväni oli kuitenkin päättänyt, että minun on aivan pakko pelata Dark Soulsia, ja sääti hiki hatussa vielä varmaan tunnin kannustavien kommenttieni voimalla ("anna nyt vaan olla, ei siitä kuitenkaan mitään tuu" yms.)

Muahhahhaa! Olen Rontti Fuckin, eikä PC-käännöksen surkeudella ole mitään tekemistä nimeni kanssa!

Lopulta homma lähti oikeasti toimimaan. Otin rohkaisuryypyn punaviinillä ja lähdin matkaan. Hahmoni on thief, koska rosvot saavat heti alussa kaikki tavalliset lukot avaavan master keyn, mikä kuulosti mielestäni erittäin hyödylliseltä. Painellen kömpelösti koko ajan vääriä nappeja (koska en ole pelannut mitään padilla vuosikausiin) rymysin eteenpäin. Ensimmäiselle bossille tullessani ryntäsin toki heti miehekkäästi pakoon, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi, sillä pääsin hetken kuluttua hyppäämään selustasta sen kimppuun. Tai olisin päässyt, ellen olisi jäänyt ihmettelemään liian pitkäksi aikaa ("siis mikä toi RB näistä napeista nyt olikaan?") Bossi kahmaisi minut piilopaikastani ja kiljuin niin kovaa, että tänään saa taas odotella häätöilmoitusta. Myös portaita alas vierinyt iso kivi aiheutti saman reaktion. Poikaystävänikin säikähti ihan jumalattomasti - ei kiveä, vaan huutoani. Yllätin kuitenkin itsenikin ja kukistin pomon toisella yrittämällä. Sitten sekoilin ympäriinsä ja keräsin tavaroita itsemurhasyöksyillen ("ei toi lohikäärme varmaan huomaa, jos mä vaan ihan hiljaa hiippailen hakemaan sen kamat...") ja harjoittelin parryamista (poikaystävä: "ei ehkä kannattais harjotella sillon, kun sulla on enää milli helaa jäljellä"). Tapoin myös vahingossa kauppiaan ja sain häneltä epicciä ja pahan omatunnon. Sekoilu jatkuu tänään, sillä olen taas ihan myyty. Mahtava peli!

Olemme todenneet, että split farming on tehokkain taktiikka.

Hirveästä padisäädöstä onkin sitten luontevaa siirtyä Monacon pariin, sillä tämän pelin kanssa tuli väännettyä kanssa varmaan pari tuntia ennen kuin pääsimme pelaamaan. Halusimme nimittäin pelata local co-oppina, mutta Monacopa ei halunnut meidän niin tekevän, vaan itsepintaisesti kieltäytyi tunnistamasta padia. Parin ragequitin, ohjelmien latailun ja padien vaihtelemisen jälkeen lopulta saimme homman kuitenkin toimimaan, ja kyllähän se kannatti. Yhteistyöpeleissä on sitä jotakin. Monacossa pelataan läpi erilaisia kenttiä, joissa varastetaan rahaa, suoritetaan jonkinlainen tehtävä (esim. ryöstetään pankki tai vapautetaan uusi rikolliskaveri) ja paetaan paikalta. Pelattavia hahmoja on paljon. Omia suosikkejani ovat tällä hetkellä cleaner, joka voi hiippaillessaan pistää vartijoilta vintin pimeäksi, sekä mole, joka voi hakata seiniä nurin ja luoda kenttään uusia reittejä. Kentistä löytyy erilaisia apuvälineitä, kuten savupommeja, aseita ja valepukuja, joten erilaisia lähestymistapoja ongelmaan riittää. Emme ole vielä ehtineet pelata kovin paljon, mutta tähän asti Monaco on ollut hauska peli.

Nyt lienee pakko katsella vähän koulujuttuja, mutta sen jälkeen on edessä paluu Dark Soulsin maailmaan. Jäin jumiin isoon miekkamieheen, joka vartioi ihan varmasti jotain hienoa. Hänen kanssaan ei olisi pakko sotia, mutta itse ryntään hänen miekkansa epicinkiilto silmissä niin monta kertaa, kuin tarvitsee.

Hupsista

Kappas, katosin yhtäkkiä kahdeksi kuukaudeksi. Syytän koulua, jossa alkoi isotöinen kurssi maaliskuussa... no okei, ehkä enemmän ovat vaikuttaneet Reaper of Souls ja ESO. Ja laiskuus, myönnän! Ei se mitään. Nyt olen repinyt itseni ihanan kamalan peliriippuvuuden synkistä syövereistä ja ajattelin taas jatkaa blogiin kirjoittelua. Aloitetaan vaikka sillä, mitä olen tehnyt nämä kaksi kuukautta. Siis pelien suhteen. Olen minä oikeassakin elämässä kaikenlaista tehnyt, mutta ketään ei kiinnosta lukea tenteistä ja lenkkeilystä, joten annetaan niiden olla.

Tässä kohtaa aloin kirjaimellisesti hihkua riemusta. Stan ♥

Tuon Batmanin jälkeen aloitin hirveän Monkey Island -putken. Pelasin ensin kakkosen special editionina, enkä joutunut pettymään yhtään. Peli jatkaa täsmälleen samaa erinomaista laatua kuin ensimmäinenkin. Vitsit tekevät pelaamisesta edelleen melkoista vatsalihastreeniä. Erityismaininnan ansaitsee Herman Toothrotin filosofianopetus pelin loppupuolella. Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole paikalla, minkä värinen puu on? Siitä sitten vain arvailemaan värejä. Joita on ihan järjettömän tolkuton määrä. Oikeasti, varmaan vartin ainakin saa istua rämpyttämässä. Täysjärkinen ihminen varmaan antaisi olla, koska keskustelu ei ole missään määrin pakollinen. Itse en kuitenkaan ole periksiantavaa sorttia, joten lopulta Guybrush keksi oikean vastauksen: all colours! Silloin Herman kysyy, mitä tämä kokemus on opettanut nuorelle miehelle, johon tämä vastaa: että filosofia ei ole aikani väärtiä. Johon Herman: I'm very impressed, it takes most people years to reach this point. Hyvä että pääsin pelin loppuun, kun nauroin niin kuollakseni vaikka miten kauan. Vieläkin hykerryttää.

On aina ihana tavata vanhoja rakkaita ystäviä.

Monkey Island 2:n jälkeen en voinut tehdä mitään muuta kuin pelata kolmosen. Visuaalinen ilme oli aivan erilainen, mutta tykkäsin siitä. Kolmonen ei ollut niin tajunnanräjäyttävän hillitön kuin aiemmat pelit, mutta sen parissa viihtyi silti. Vieläkin alkaa naurattaa, kun mieleen tulee bottomless mug policy. Myös insult sword fightingin paluu ilahdutti.

En myönnä rämpyttäneeni äksää tässä sata kertaa peräkkäin ja räkättäneeni keskenkasvuisesti.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nelonen ei sitten ihan hirveästi naurattanutkaan. Kömpelö 3D-grafiikka ei millään istu seikkailupeliin, ja käyttöliittymä oli niin järkyttävä, että ohjain lensi seinään pari kertaa. Jatkuvasti tuli tunne, että pulmiakin oli yksinkertaistettu todella paljon, jotta ne kykeni ylipäätään ratkomaan surkean käyttöliittymän kanssa. Hauskat hetkensä oli tässäkin pelissä, mutta lopussa yritin vain hirveän raivon saattelemana päästä pelin loppuun, jotta voisin unohtaa sen. Mikä pettymys.

Normipäivä.

Sitten tulikin Reaper of Souls. Olin ensin ajatellut, että ostan sen vasta myöhemmin, koska ehtisin pelata sitä vain viitisen päivää ennen ESO:a. Poikaystävän kanssa kuitenkin yllytimme toisiamme ja ratkesimme molemmat törsäämään tähän. Paras päätös ikinä. Tasokaton noustua 70:een, auction housen sulkeuduttua ja smart lootin marssittua esiin Diablo 3:sta tuli ihan uskomattoman hyvä peli. Siis kyllähän sitä tuli pelattua yli 250 tuntia silloin kaksi vuotta sitten, kun se julkaistiin, ja silloinkin siitä kovasti pidin. Blizzardilta oli ehdottomasti oikea päätös sulkea AH ja lisätä legendary drop ratea, sillä nyt Diablo 3 on kuin eri peli. Legeä tippuu ehkä yksi tunnissa tai kahdessa! Uusi hahmoluokka, crusader, on myös todella siisti. Minulla on kaikkien kuuden classin edustajat levelillä 70, ja tällä hetkellä juuri crusaderini on se, jolla on hauskinta ja tehokkainta pelata. Edelleen tahkoan Diablo 3:sta monta tuntia päivässä, joskin se pahin legenkiilto-silmissä-24/7-pelaaminen on jo ohi.

Maisemat pysäyttävät.

ESO:n early accessin alettua elämäni loppui pariksi viikoksi. Tamriel lumosi minut taas täysin. Upea pelihän tämä on, vaikka arvostelijat ovatkin olleet minusta hämmentävän torjuvia. Grafiikat, maailma, hahmonkehitys ja questit ovat minusta kaikki aivan huippuluokkaa. Bugeja tosin oli aivan liikaa, mutta selvisin niistä pelaamalla useampaa hahmoa rinnakkain. Tällä hetkellä en pelaa ESO:a enkä maksa siitä kuukausimaksua, koska jumahdin kavereiden kanssa taas Diablo 3:een niin täysin. Ehdottomasti aion palata pelaamaan Arkarianilla, Urzolgalla ja Finds-Her-Couragella, kuhan siltä taas tuntuu. Siihen mennessä bugitkin on varmaan jo fiksailtu.

Siinäpä se. Tällä hetkellä harkitsen vakavasti Dark Soulsin aloittamista. Itse asiassa yritin jo, mutta en yhtään mitenkään muistanut niitä saakelin gamesforwindowslive-tunnuksiani, joten ragequittasin jo ennen pelin alkamista. Lienee jonkin sortin ennätys? Tämä herättää vahvoja epäilyksiä, etteivät hermoni kestä Dark Soulsin pelaamista. Jäänee nähtäväksi.