Fallout

Olen pariinkin kertaan kolunnut Fallout 3:n ja Fallout New Vegasin joka nurkan ja questin. Kunnianosoituksena näille erinomaisille peleille päätin palata sarjan juurille ja pelata alkuperäiset Falloutit. Tykkään vuoropohjaisesta taistelusta, ja vanhoja pelejä paljon pelanneena en hätkähdä vanhentuneista grafiikoista. Alku oli silti haastava. Käyttöliittymän sai haltuun kokeilemalla, mitä kaikki eri napit tekevät, mutta turpiin tuli silti kaikelta, mikä liikkui. Ensimmäisestä kaupungista onnistuin rekrytoimaan mukaani Ian-nimisen miehen, joka ystävällisesti seurasi minua mitä hämärimpiin paikkoihin ja pelasti henkeni lukemattomia kertoja. Paljon myöhemmin kiitin häntä tästä jättämällä hänet makaamaan kuolleena Mariposa Military Basen lattialle. War, war never changes.

Tässä näette noobin tekemät valinnat, joita hän myöhemmin karvaasti katui.

Miksi, oi miksi ajattelin, että hei erikoistunpa small gunsiin, ei tää mitään strenaa tartte ja otanpa vielä tuon one hander -traitin, koska pelin parhaat pyssythän tunnetusti ovat yhdellä kädellä käytettäviä? Vain pelin ensimmäistä pyssyä jaksoi pitää kunnolla kädessä, kun strenght oli 3, because fuck logic. Science, joka Bethesdan Fallouteissa on tärkeä skilli, osoittautui turhimmaksi skilliksi ikinä. Lockpickia pääsi käyttämään ehkä viidesti koko pelin aikana. Onneksi löysin Ianin lisäksi mukaani Tychon ja Dogmeatin, jotka uskollisesti tappoivat kaiken tieltäni. Aivan pelin loppupuolella heidän kohtalokseen koitui viiden supermutantin ryhmä, josta en kerta kaikkiaan mitenkään selvinnyt ilman, että Tycho ja Dogmeat menivät kirjaimellisesti palasiksi. Itsehän myhäilin power armorini sisällä. Pelin loppua kohti hahmoni vahvistui nimittäin ihan älyttömästi, kun pääsin liittymään Brotherhood of Steeliin, jonka lääkäri ystävällisesti leikkeli minulle lisää strenaa, endurancea ja agilityä. Sitten löysin plasma pistolin ja plasma riflen ja tuhosin kaiken.

Oli niin siistiä päästä tapaamaan Harold-parka ennen kuin hän päätyi Oasikseen.

Lopputaistelu oli vai-ke-a. Loadasin varmaan miljoona kertaa ja kun lopulta selvisin siitä, minulla ei ollut enää yhtään stimpakkia, mutta räjähtävästä kappelista oli päästävä ulos. Jotenkin ihmeen (ja taas miljoonan loadauksen) kaupalla onnistuin toikkaroimaan pääovelle, jota ihanasti vartioi kaksi supermutanttia minigunien kanssa. Tapoin kultistin, puin hänen kaapunsa päälleni ja kävelin tyytyväisenä lopputeksteihin. Seuraavaksi sitten Fallout 2. Tarina ja hahmot eivät tässä ensimmäisessä Falloutissa minuun hirveästi iskeneet, mutta nautin pelistä silti. Sitä paitsi hyvää tekee nykypelaajalle välillä käydä ysikytluvulla.