Kuulumisia

Koska oikean elämäni kuulumiset ovat erittäin tylsiä (illalla on treenien veto, huomenna tentti aargh, ja sitten alkaakin syysloma), keskityn nyt kirjoittamaan pelikuulumisistani. Ja niitähän riittää!

Kaunis kotimme. Huomatkaa vasemmalla ylhäällä kuulusteluhuone ja kuulustelija-ankka.

Starbound-into jäi osalle lanittajista päälle, ja sitä on tullut heidän kanssaan pelailtua. Parasta tässä pelissä on, että aina voi siirtyä uudelle planeetalle, josta voi taas löytyä jotain siistiä! Lisäksi on kiva, ettei yhdessä pelaamisen kannalta ole merkitystä, jos joku innostuu pelaamaan yksin läpi yön. Hänellä on sitten vain vähän paremmat kamat, ja yhteispeliä voi jatkaa ongelmitta. En tiedä, olemmeko vain katsoneet liikaa TwitchPlaysPokemonia, vai miksi näen kaikki Starboundin vihollismörrit pokemoneina. Vastaan on tullut jo ainakin Bulbasaur, Mudkip, Lapras ja Mewtwo.

Oh fuck.

Ostin alennuksesta viidellä eurolla Far Cry 3:n, ja kyllä kannatti! Olen ehtinyt pelata vasta muutaman tunnin, mutta koska ensi viikko on lomaa, tämän läpipeluuseen tuskin menee montaa päivää. Tämä peli nimittäin tempaisee mukaansa viidakkoon sellaisella vauhdilla, että kahvi ehtii kylmetä ennen kuin edes muistat hakeneesi sitä. En ole pelannut juuri muita FPS:iä kuin Borderlandseja ja Falloutteja, mutta se ei ole tuntunut haittaavan. Monissa tehtävissä voi tappaa viholliset hiippaillen ja taktikoiden, mikä on hauskaa vaihtelua. Naapurini eivät tosin luultavasti tykkää tästä pelistä, sillä heti melko alussa olin kaikessa rauhassa uimassa joessa, kun kimppuuni kävi aivan yhtäkkiä selän takaa krokotiili. Päästin niin veretseisauttavan kiljaisun, että siinä sai sitten seuraavan vartin miettiä, mitä ihmettä sanoo poliiseille kun ne kohta seinänaapurin hälyttämänä tulevat varmaan ovesta läpi.

Not sure.

Animal Crossingin pelaaminen jatkuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Vähintäänkin käyn parin päivän välein keräämässä ja myymässä kaikki hedelmät. Väsyneenä pelaan aina joko Animal Crossingia tai Pokemon X:ää, ja nyt olen viime aikoina pelaillut taas enemmän jälkimmäistä. Siitä en ole muistanut napsia kuvia. Pokemonit tuntuvat levelaavan ihan järkyttävää vauhtia uuden exp-systeemin takia. En ole varma, pidänkö siitä. Tiimissäni kaikki viisi jäsentä alkavat olla yli lvl 40. Ajattelin luetella tähän niiden viiden pokemonini nimet, mutta tajusin juuri, etten muista niitä. Annan aina joka ikiselle pokemonille lempinimen (outo, pinttynyt tapa), joten en opi näiden uusien pokemonien nimiä sen takia, hahaa. Minulla on siis käytössä kuitenkin se eeppinen vuohi, se hattaran näköinen otus, se joutsen joka evolvasi rumasta ankanpoikasesta, se psyykkinen kahdella jalalla seisova kisu, sekä se pieni vihreä lohikäärmepokemon. Olen melkoinen pokemonguru!

They're a bit too large, but he didn't charge!

Final Fantasy VI:stä on tullut minulle murheenkryyni. Päästyäni pelissä vaiheeseen, jossa on tarkoitus mennä tappamaan Kefka, poikaystäväni sai nostalgiakohtauksen ja halusi levuttaa hahmojani ties kuinka kauan. Hänen toivuttuaan tästä menin kovasti voimia keränneellä tiimilläni vetelemään Kefkaa pataan, mutta Kefka vetäisikin aivan viimeisillä voimillaan minut levyiksi. Toki ragequit iski siinä vaiheessa. Nyt pitäisi kerätä voimia uuteen yritykseen. FFVI on ihan huikea peli, ja ehdottomasti haluan pelata sen loppuun. Pitäisi vain jaksaa kuunnella taas ne helkkarin höpinät ennen sitä taistelua... tosin Kefkan ihana nauru piristää aina.

Mitä odotan pelivuodelta 2014

Vuonna 2014 pitäisi ilmestyä useita todella kiinnostavia pelejä, ja ajattelin nyt jakaa vähän ajatuksiani niistä, joita itse odotan eniten. Lista on sekalaisessa järjestyksessä ja siitä puuttuu vaikka mitä, mutta kirjoittelin, mitä tuli mieleen.

The Elder Scrolls Online tietysti. Olen pelannut aikanaan Oblivionia monta sataa tuntia, ja sen jälkeen iskin kynteni tiukasti Morrowindiin. Skyrimiä pelasin 80 tuntia, mutta sille en niin syttynyt. Joka tapauksessa olen vuosikaudet odottanut TES-mörppiä, ja betan perusteella se on todella hyvä. Kunhan lorea on riittävästi, olen täysin myyty. No okei, olen nyt jo myyty, ostin nimittäin imperial editionin samana päivänä, kun se tuli myyntiin.

Tales from the Borderlandsin on pakko olla aivan eeppinen. Tykkäsin aivan älyttömästi Borderlandsista, Borderlands 2:sta, Walking Deadista, Walking Dead 2:sta ja Wolf Among Us:sta (siis niistä episodeista, jotka näistä ovat tulleet toki). Tässä ei siis voida mennä vikaan. Etenkin, kun screenshoteissa on jo nähty Handsome Jack!

Game of Thrones Season 1 toki sitten myös ihan samoilla meriiteillä. GoT on paras tv-sarja koskaan. 3. kauden pitäisi muuten tipahtaa postiluukusta tänään tai huomenna! Kuulostaa kiinnostavalta, että pelissä ei suoraan kerrattaisi kirjojen/tv-ohjelman tapahtumia, vaan mentäisiin vähän niiden vierestä.

Transistor ihan jo siitä syystä, että Bastion oli niin uskomaton. Ja näyttäähän tuo nyt ihan upealta. Lisäksi en uskalla edes arvailla, miten järjettömän hienoa musiikkia säveltäjä siihen loihtii. Eikä strategiaa vaativa taistelu voi olla huono juttu!

EverQuest Next näyttää uskomattomalta, ja player-created contentin ymppääminen peliin saa aina luovuuteni kihisemään. Tätä pitää ehdottomasti kokeilla.

Watch Dogsin idea vaikuttaa todella kiinnostavalta. Kukapa ei haluaisi iänikuisen menen-tuonne-jamätän-kaikkia-turpaan-meiningin jälkeen välillä teknologianero?

Dragon Age: Inquisitioniakaan en meinaa malttaa odottaa. Rakastin Originsia, pelasin sen läpi melkein 4 kertaa. DA2:stakin pidin, mutta eihän se ykköselle vertoja vetänyt. Olin aivan rikki, kun minut pakotettiin pelaamaan ihmisellä. Inquisitionin olisi tarkoitus ottaa askel takaisin Originsin suuntaan, mikä kuulostaa todella todella hyvältä. Ja siinä saa pelata qunarilla!

Ja no, The Sims 4 toki. Simsseillä on ikuisesti tärkeä paikka sydämessäni, ollut siitä asti, kun ala-asteella sain ensimmäisen Sims-pelin ja pelasin sitä kuukausitolkulla. Kakkosta ja kolmosta on tullut myös pelattua enemmän kuin kehtaan myöntää.

Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, The Witcher 3. Jätin tämän listan viimeiseksi, koska tämä on näistä ehdottomasti tärkein. Rakastin ensimmäistä Witcher-peliä, tykkäsin toisesta. Luin kirjat. Lakosin polvilleni ja rukoilin lisää! Witcherin maailma ja hahmot ovat niin todellisia ja syviä, ettei mikään vedä vertoja. Ja voi Geralt, miten oletkaan siistein koskaan missään ikinä milloinkaan nähty pelin päähahmo. Kaikki, mitä Witcher 3:sta on näytetty, on näyttänyt aivan liian hyvältä ollakseen totta. Odotan tätä peliä valtavalla jännityksellä ja kauhulla. Sen on pakko olla paras peli koskaan.

Bastion

Indiepelien nousu on kyllä parasta, mitä pelialalla on tapahtunut aikoihin. Vastaan tulee yllättävän usein helmiä, joista suorastaan hehkuu aitous. Pelejä, joista näkee, että ne on tehty sydämestä. Bastion on sellaisten pelien parhaimmistoa, eikä se ole ihan vähän sanottu.

Lie down. Try not to cry. Cry a lot.

Bastionin maailma on hyvin kaunis ja aivan omanlaisensa. Kidin juostessa eteenpäin lattiat ja esineet nousevat tyhjyydestä hänen eteensä. Tässä on omat kikkansa, sillä usein tiedät vain kokeilemalla, mihin suuntaan pääsee ja mihin ei. Ainakin minussa tämä aiheutti kenttien jokaisen nurkan tutkimisen salaisten reittien ja esineiden toivossa, ja uteliaisuuteni usein palkittiin. Muuten kentät ovat suoraviivaisia, ja ainoina varsinaisina etenemisen esteinä ovat viholliset (ja oho-hups-tipahdin-taas-kentän-laidalta-alas -tilanteet). Taisteluita tulee eteen tasaiseen tahtiin, ja ne on rytmitetty erinomaisesti, sillä kertaakaan niihin ei ehdi kyllästyä. Silti haastetta on riittävästi, sillä pelaaja voi itse lisätä ja vähentää haastetta antamalla vihollisille etuja saadakseen itse enemmän ekspaa ja valuuttaa. Idea toimii todella hyvin. Taisteluista todella nauttii, sillä viholliset ovat vaihtelevia ja jokaisella on oma jujunsa, ja erilaisia aseita ja niiden yhdistelmiä on paljon.

Kuinka paljon voi rakastaa kertojaa? Bastion vastaa: ihan kauheasti.

Ehdottomasti parasta Bastionissa on kuitenkin äänimaailma. Se on aivan omassa luokassaan, eikä siitä voi edes puhua samana päivänä muiden pelien äänien kanssa (no vähän saa liioitella, kun on juuri pelannut pelin läpi ja on ihan tunnekuohuissa). Ensinnäkin pelissä on aivan ihanat musiikit, kuunnelkaapa vaikka tätä aivan täydellistä biisiä tai tätä herranjumala että tämän pelin säveltäjä on lahjakas. Oho, pysähdyin yli puoleksi tunniksi kuuntelemaan soundtrackia... jospa jatkaisin nyt kirjoittamista. Kaikkein paras juttu Bastionissa on silti kertoja. Pelaajan toimia ja maailmaa kommentoi koko ajan kertoja, jolle kirjoitettu teksti on aivan timanttista, ja jolla kaiken lisäksi on maailman upein ääni. Juuri kertoja tekee Bastionista Bastionin. En osaa sitä enempää sanoin kuvailla, se pitää itse kokea.

Hahmoja pelissä on vähän, mutta he ovat sitäkin ikimuistoisempia.

Kaiken tämän lisäksi Bastionissa on aivan uskomattoman kaunis ja monisyinen tarina, joka pitää otteensa sydämestäsi aivan loppuun saakka. Joo joo, meni taas ihan överiksi tämä kehuminen, mutta kehuisin vieläkin enemmän, jos vain keksisin lisää ylistyssanoja!

TL;DR: Pelaa tämä.

TwitchPlaysPokemon

Katsokaa tätä. Seriously. Ihan hillitöntä.

Lanit

Perjantaina klo 22 saapui neljä tamperelaista Savon sydämeen. Asetuimme siis kuuden hengen voimin koko viikonlopuksi tänne meidän kaksioomme. Sopu sijaa antaa, jos ei anna niin tapellaan. Lanit saivat alkaa! Tilaa ei tosin paljon tarvittu, sillä jokainen istui tyytyväisenä paikallaan tietokoneidensa ääressä kaksi vuorokautta. Mitä nyt välillä vähän keitettiin kahvia, tilattiin pitsaa ja nukuttiin. Olen ollut laneilla vain kerran aiemmin pari vuotta sitten, mutta oli niin hauskaa, että näitä pitää ehdottomasti järjestää jatkossakin. Tai käytännössähän meillä on täällä kotosalla hyvin usein menossa kahden hengen lanit, mutta ehkä sitä ei lasketa. Peleinä meillä oli Starbound, Team Fortress 2 ja Dota 2.

Koko laniporukka yhdessä kuvassa.

Starbound on vielä keskeneräinen, mutta ihan hyvin sitä jo pelasi. Yrittäessämme vaihtaa planeettaa serveri tosin kaatui, joten keskityimme lähinnä kaivautumaan maan alle tehden vaihtelevissa määrin yhteistyötä ("jaaha pitää taas vissiin mennä kattomaan mitä toi Inkku on löytäny, kun se on ollu niin pitkään hiljaa"). Meillä Terrariaa pelanneilla oli kyllä tietynlainen kotikenttäetu ("hei miks tää maailma on ihan täynnä tyhjiä arkkuja?"). Starboundia haluan ehdottomasti pelata lisää myöhemmin, mutta ajattelin odotella, että siitä tulee vähän valmiimpi.

Medic kyllästyi viimein turhaan huuteluun.

Team Fortress 2:ssa pelasimme mann vs. machine -pelimoodia, jossa yhteistyönä puolustaudutaan hyökkäävien robottien aaltoja vastaan. En ollut pelannut TF2:sta aiemmin, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä kaikkien räiskiessä ja mäiskiessä joka suuntaan kuin viimeistä päivää. Tykkäsin eniten pelata heavya tai medicciä. Eräs tiimiläisemme löysi jälleen sisäisen partiolaisensa, mutta panosti aivan liikaa hyppykorkeuteen ("mä en healaa sua enää, jos vielä katkot jalkas ennenku peli on ees alkanu").

Dotasta en muistanut ottaa kunnon kuvia. Ymmärrät, jos olet joskus pelannut Dotaa.

Dota 2:n pelaaminen oli vähän jännittävää, sillä porukassa oli Dota 2 -veteraani, HoN-veteraani, LoL-veteraani sekä pari kappaletta meitä nubuja, joille mobapelit eivät ole kovin tuttuja. Itse olen pelannut Dota 2:sta n. 50 peliä, mutta siitä on jo varmaan puolitoista vuotta aikaa (menetin hermoni ihan karmaisevaan pelaajakuntaan ja lopetin). Muita mobia en olekaan pelannut. Pelasimme 3 vs. 3 ja täytimme loput paikat boteilla, mikä oli rentoa ja hauskaa. Pelasimme myös pari peliä 5 hengen tiimillä randomeja vastaan. Minulla oli todella hauskaa, kun kukaan ei haukkunut minua lyttyyn chatissa, kuten aiemmin lyhyeen loppuneella dotaurallani. Ehkä pitäisi vain kovettaa itsensä ja ryhtyä pelaamaan. Tai laittaa koko oma tiimi mutelle randompeleissä.

Kiitos koko porukalle, oli aivan mahtava viikonloppu. Tervetuloa uudelleen.

Animal Crossing: New Leaf - ensimmäiset fiilikset

Animal Crossing -pelisarja ei ollut minulle aiemmin tuttu. Kuitenkin luettuani Pelit-lehden arvostelun tästä sarjan uutukaisesta tiesin, että tuo on joskus saatava. Kun nyt hankimme 3DS:n, ostinkin siis samalla New Leafin. Pelit-lehti kehui tekemisen runsautta ja koukuttavuutta, ja oli oikeassa. Animal Crossingissa voi kalastaa, pyydystää hyönteisiä, sukellella, istuttaa puita ja kukkia, kaivaa maasta fossiileja, täyttää museon kokoelmia, myydä tavaroita kauppiaille ja kirpputorilla (ja tienata hirveästi rahaa), ostaa ties mitä, matkustaa trooppiselle saarelle, pelata minipelejä, tavata muita pelaajia, lähettää ja vastaanottaa kirjeitä ja lahjoja, jutella kyläläisten kanssa ja tehdä heille palveluksia, hallinnoida kaupunkia, sisustaa ja laajentaa taloa, hankkia hahmolleen uusia vaatteita, ja varmaan vielä paljon muuta, mitä ei nyt tule mieleen tai mitä en ole vielä ehtinyt tehdä.

Jokainen päivä on iloa ja juhlaa.

Animal Crossingissa pelaaja astuu junaan ja päätyy vahingossa pienen kaupungin pormestariksi (normipäivä). Kaupunkiin täytyy tietenkin muuttaa ja ottaa kunnon asuntolaina. Siellä sitä sitten asustellaan pienessä mökissä ja aletaan keräillä rahaa, jotta kaupunki saadaan kasvamaan. Vähitellen aukeaa kaikenlaista uutta tekemistä, ja kaupunkiin muuttaa silloin tällöin uusia asukkaita. Tykkään ihan älyttömästi tämän pelin hullunhauskoista, persoonallisista hahmoista. Jokainen on omanlaisensa puhetyyliä ja talon sisustusta myöten. Tosin ahne pelaaja pilaa kaikkien talojen sisustuksen alta aikayksikön, kun asukkaat pyytävät tuomaan heille jotakin, joka sopisi heidän sisustukseensa. Itse ainakin laiskana annan heille ihan mitä inventoryssa sattuu olemaan, kuten pyydystämiäni torakoita. Ovat muuten todella kauniita akvaariossa keittiön pöydällä... hyi helkkari.

Kaunis talo ja sen ylpeä kaunis omistaja.

Tässä pelissä parasta on ehdottomasti rento meininki ja huumori. Olen nauranut kyläläisten jutuille jokaisella pelikerralla. Parasta on kuitenkin matka trooppiselle saarelle veneellä, sillä veneen kapteeni laulaa merimieslauluja. Ne ovat ihan hillittömiä.

Asia selvä.

On mukavaa, kun on jokin peli, jota jaksaa pelata väsyneenä. Välillä tekee mieli pelata jotakin, mutta väsyttää niin julmetusti, ettei jaksa. Tai on muuten vain huono päivä. Silloin Animal Crossing on parasta mahdollista lääkettä. Pelin iloiselle ja niiiiin söpölle tunnelmalle ei voi kuin hymyillä. Ja hymy on aito. Liian ällösöpösiirappiseksi ei mielestäni mennä.

Kyläläisillä on usein jokin hokema, johon he saattavat kyllästyä ja pyytää minua keksimään uuden. Ei ehkä kannattaisi...

Suosittelen tätä kaikille. Miehet tosin varmaan eivät voi miehisyytensä takia tällaista peliä pelata. Minusta se on naurettavaa. Ei ole miehekästä tehdä, mitä muut olettavat sinun tekevän. On miehekästä tehdä, mitä itse haluaa, välittämättä muiden mielipiteistä. Eli 3DS käteen ja Animal Crossing pauhaamaan! Tähän jää koukkuun.

Trine

Nykyään on aivan liian vähän pelejä, joita voi pelata local co-opissa. Joo, online multiplayer on kyllä ihan huippu keksintö, mutta saman koneen ääressä pelaamisessa on kummaa taikaa. Nykäisin siis poikaystäväni metrin päästä omalta koneeltaan minun koneeni ääreen ja iskin hänelle padin käteen. Vietimme Trinen parissa hillittömän hauskat 7 tuntia. Nyt varoituksen sana jokaiselle Trinen pelaamista suunnittelevalle: meinasin eilen saada aspiraatiopneumonian, kun vetäisin lasillisen mehua keuhkoihini kesken pelin. Trine on moninpelinä vaarallisen hauska.

Liian suuri kivinyrkki (tunnetaan myös nimellä umbaba) koituu soturin kohtaloksi.

Trine on kaunis satu kolmesta sankarista, joiden täytyy pelastaa maailma. Erittäin perinteistä fantasiatarinaa viedään kenttien välillä eteenpäin kauniin kertojaäänen avulla. Tarinasta viis, peli koostuu 15 kentästä, joissa yritetään päästä eteenpäin ja löytää siinä sivussa experiencepulloja ja arkkuja. Kolmen eri hahmon välillä voi vaihdella vapaasti milloin vain, kunhan ne ovat elossa, eikä pelikaveri pelaa haluamallasi hahmolla juuri silloin. Checkpointteja löytyy tasaisin väliajoin, ja kuolleet sankarit heräävät niiden kohdalla uudestaan henkiin. Eteneminen on nopeaa, sillä kuolemista ei rokoteta, eikä koskaan joudu pelaamaan uudestaan kovin pitkää pätkää.

Mage too op!

Jokaisella kolmesta hahmosta on täysin erilaiset kyvyt. Soturi huitoo miekalla, blokkaa kilvellä ja nostelee ja viskoo tavaroita. Varas ampuu jousella ja tarttuu mihin tahansa puiseen grappling hookilla, jonka varassa heilahtelee sulavasti eteenpäin (riippuen toki, kuka sillä pelaa...) Maagi luo tyhjästä kuutioita, tasoja ja kolmioita, joiden päällä voi seistä, ja joilla voi murskata vihollisia, sekä siirtelee taikavoimillaan tavaroita. Vakiinnuimme aika nopeasti pelaamaan lähes koko ajan varkaalla (poikaystäväni) ja maagilla (minä). Warrior tuntui vähän tylsältä, paitsi jos lähistöllä oli jotakin eeppisen kokoisia tavaroita heiteltäväksi. Oli kätevä taktiikka luoda maagilla jotakin, jonka päällä varas saattoi seistä, ja sitten lennättää hänet sen varassa minne ikinä halusikin päästä.

Hei kato ei tässä mitään, kun me vaan tehään tää täydellisessä synkassa...

Oikeasti asiat eivät menneet ihan niin sievästi. Oli aivan liian helppoa kiusata pelikaveria, jotta sen olisi voinut jättää tekemättä. Maagilla saattoi lennättää toisen ties minne, tai blokata toisen menon yhtäkkiä erilaisilla tasoilla. Soturi taas pystyy miekalla huitomalla hajottamaan kaikki maagin luomukset. Varas ärsyttää hitaampia hahmoja kipuamalla ketterästi vaaratilanteista pois jättäen kaverit pulaan. Koska kuoleminen ei haitannut mitään, lopputuloksena oli ihan karsea sähellys ja kohellus. En ole pelannut näin hauskaa peliä pitkään aikaan.

YOLOOOOOOO!

Yksinpelinä Trine on varmaan ihan jees, mutta koska en sitä kokeillut, en osaa sanoa sen enempää. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti kaksinpeliä. Etenkin sellaisen ihmisen kanssa, jota haluat kiusata. Älä kuitenkaan missään nimessä juo mehua pelatessasi. Täytyy piakkoin pelata Trine 2, johon saammekin vielä yhden kaverin mukaan, koska siinä on mahdollisuus online co-oppiin. Toivottavasti meno on yhtä sekopäistä kuin alkuperäisessä! On battlemaagi työssä, umbaba ja täydellinen synkka jäävät varmasti tämän talouden yleisesti pelatessa käytettäviin fraaseihin. Kiitos, Trine.

Papers, Please

Pelasin Papers, Pleasen jo monta kuukautta sitten, mutta haluan silti ehdottomasti kirjoittaa siitä vielä jotakin. Papers, Please teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se on yksinkertaisesti yksi parhaita pelejä, joita olen koskaan pelannut. Lisäksi siinä on paras pelimusiikki koskaan. Se on yhden ihmisen tekemä peli miehestä, joka arvotaan työhön Arstotzkan rajalle. Hän työskentelee 12 tuntia päivässä tarkastaen maahan pyrkivien ihmisten passeja ja papereita, jotta saisi elätettyä perheensä. Joka päivä hän kävelee töistä kotiin ja laskee, riittävätkö rahat tänään ruokaan, lämmitykseen ja lääkkeisiin. Lapsen syntymäpäivätkin ovat pian - joutuuko hän elämään lapsuutensa ilman syntymäpäivälahjoja? Töissä täytyy olla todella tehokas, sillä jokainen oikeista syistä maahan päästetty tai pois käännytetty ihminen tuo hieman lisää rahaa kassaan. Toisaalta liika kiirehtiminen kostautuu, sillä mokat otetaan suoraan pois palkasta.

Tämä kaikki ei vielä riitä. Rajalla saa koko ajan olla tarkkana. Välillä työpäivät päättyvät terroristi-iskuihin, joissa saa pelätä henkensä puolesta. Välillä rajan yli pyrkivät kansainväliset rikolliset, jotka täytyy huomata toimittaa poliisin hoteisiin. Eikä inhimilliseltä tragedialta vältytä yhtenäkään työpäivänä. Päästänkö köyhän naisen maahan miehensä luokse, vaikka sitten minulla ei välttämättä riitä illalla rahaa ruokaan? Eväänkö pelokkaan naisen pyynnöstä hänen takanaan tulevan parittajan pääsyn maahan, vaikka hänen paperinsa ovat aivan kunnossa? Entä mitä ihmettä teen, kun minuun ottaa yhteyttä hämärän oloinen järjestö, joka pyytää apuani terroristien vastaisissa epäilyttävissä toimissa? Ripustanko poikani piirtämän kuvan seinälle, vaikka se on kiellettyä?

Miten peli passintarkastuksesta voi liikuttaa kyyneliin?

Peli ei ole muutenkaan helppo. Ensimmäisenä päivänä saattaa tosin vaikuttaa siltä, kun tarkastat vain passista, mistä ihminen on kotoisin. Lähes joka päivä sääntöjä tulee kuitenkin lisää tai ne muuttuvat. Pelin loppupuolella olet niin sekaisin kaikkien papereiden kanssa, että saat keskittyä aivan sata lasissa, ja silti menee pieleen. Ja vaikka itse papereiden pyörittely sujuisi, pelin läpäisy vaatii myös oikeiden valintojen tekemistä pääjuonen osalta. Itse päädyin vankilaan ainakin neljästi, ja jouduin aloittamaan ainakin kerran täysin alusta, ennen kuin sain tarinamoodin läpi ja endlessin (jossa voi vain keskittyä tarkastamaan passeja ilman moraalisia valintoja) auki.

Kaikki dokumentit ajan tasalla... kuva täsmää... oikea leima... rokotukset kunnossa... hetkinen, missä mohawk?

Kaiken tämän lisäksi Papers, Please on aivan uskomattoman hieno kannanotto yhteiskuntaan, politiikkaan, moraaliin ja, hemmetti, koko elämään yleensäkin. Pelatkaa tämä peli.

Glory to Arstotzka.

Kingdoms of Amalur: Reckoning

Fantasiaroolipeli on aina fantasiaroolipeli. Tämän olen todennut jo monta kertaa Amaluria pelatessani. Amalur ei ole kovin omaperäinen, eikä siinä ole erityisen kauniita grafiikoita. Sen tarina on melko geneerinen, hahmot mitäänsanomattomia ja ääninäyttely parhaimmillaankin korkeintaan keskitasoa. Miksi sitten olen pelannut sitä jo yli 30 tuntia? Koska fantasiaroolipeli on, kaikesta huolimatta, aina fantasiaroolipeli.

Vielä jonakin päivänä astun tuon toisenkin mantereen puolelle!

Kirjoitan tämän tekstin sen kunniaksi, että sain viimeinkin käytyä läpi tuon ensimmäisen vihreän alueen. Siihen meni n. 33 tuntia. Tein siis alueelta kaikki questit - en ole satavarma, kolusinko jokaisen luolaston. En vain kykene jättämään mitään tehtävää tekemättä, oli se kuinka turha hyvänsä. Tämä peli aiheuttanee minulle vielä jonakin päivänä burnoutin. Tuli jo ehkä selväksi, että kyse on aivan valtavasta pelistä. Tarjolla on jättimäinen avoin maailma, joka on aivan täynnä lorea, hahmoja, tehtäviä ja vihollisia. Hahmokin voi olla monenlainen: tarjolla on kliseiset maagi, rogue ja warrior, mutta niitä voi yhdistellä dualclasseiksi tai tehdä jopa rosvotaikurisotilaan. Itse jumiuduin tylsästi pelkkään magiaan. Kaverini tiesi kertoa, että warrior on pelin helpoin class pelata.

Tipitii-tipi-tipi-tipitii!

Maailma on sievä, mutta grafiikat jättävät toivomisen varaa. Kunhan niihin tottuu, sadunomaisesta ympäristöstä alkaa tykätä. Kaikkialla on kuitenkin aika samannäköistä. Etenkin luolat aiheuttavat dejavu-ilmiöitä: aivan, kuin olisin ollut täällä ennenkin (ainakin 10 kertaa). Myös questit alkavat nopeasti toistaa itseään. Könyä luola läpi saadaksesi joku tavara, ja palauta se omistajalleen... hetkinen, aivan kuin olisin jo tehnyt tämän joskus aiemminkin!

You have got to be kidding me...

Lore maailman takana on kuitenkin kiinnostavaa. Kuolevaisten ja fae-olentojen välinen sota vaikuttaa kaikkeen maailmassa, ja kaiken keskiössä on kohtalo, jota ei voi muuttaa. Paitsi että voi, koska sinä olet toki ainoa henkilö maailmassa, jolta kohtalo puuttuu, ja joka voi sen takia muuttaa muidenkin kohtaloita. Asetelma on mielenkiintoinen, ja välillä näkyy hyvin selvästi, että tarinan takana on kirjailija. Ääninäyteltyä dialogia on tosin niin paljon, että n. 20 tunnin kohdalla luovutin täysin hahmojen kanssa keskustelemisen mistään muista kuin pakollisista asioista.

Maista kohtalon miekkaa!

Vihollisia tappaessa fate-mittari täyttyy, ja pelaaja voi aktivoida kohtalomoodin, jossa viholliset hidastuvat huomattavasti ja sankari moukuttaa niitä sellaisella voimalla, ettei kukaan mahda mitään. Toisin sanoen hankalia taisteluita ei juuri ole, koska voit aina lyödä ne ihan läskiksi kohtalovoimillasi. Tämä on toisaalta siistiä, toisaalta vähän tylsää. Itse taistelut vaativat paljon väistelyä ja blokkaamista, mikä on hyvä. Kesken animaation ei kuitenkaan voi dodgeta, joten jos olet juuri päättänyt huitaista chakrameilla, ei pariin sekuntiin ole toivoakaan väistää mitään. Se ehkä ärsyttää eniten tässä pelissä. Joka tapauksessa matkani Amalurin maailmassa ei ole vielä lähelläkään päätöstään. Amalurissa on paljon vikoja, mutta tärkeät asiat ovat paikallaan. Pelin ei aina tarvitse olla superinnovatiivinen ja eeppinen ollakseen viihdyttävä.

DmC Devil May Cry

Tunnetaan tässä taloudessa myös nimillä DmC May Cry ja Devil May DmC. Huomasin eräänä päivänä, että minulla on Steamissa tämä peli. Olen varmaan ostanut sen edellisestä summer salesta miljoonan muun pelin kanssa ja unohtanut koko jutun. En ole pelannut sarjan aiempia pelejä, joten en odottanut juuri mitään. Kun intro oli täynnä strippaavia naisia, ajattelin, että tämä ei tainnutkaan olla minun pelini. Sitten ensimmäinen taistelu käynnistyi ja musiikki pärähti soimaan. Olin täysin myyty sillä sekunnilla!

Kentät ovat eeppisiä.

Koska kyseessä on sarjan reboottaus, oli helppo hypätä kyytiin. Tarina on kiinnostava ja mukaansatempaava ja hahmot erittäin onnistuneita. Erityisesti rakastuin toki Danteen, jonka kasvamista välinpitämättömästä bilehileestä oikeudentuntoiseksi sankariksi oli hienoa seurata. Kenttäsuunnittelu on erinomaista. On ihan älyttömän hauskaa mättää hirveää vihollisläjää turpaan Combichristin säestämänä. Erilaisten skillien (joita löytyy todella paljon) käyttämisestä saa tyylibonuksia, ja jokaisen missionin jälkeen saat menostasi arvosanan. Itse pelasin keskivaikealla vaikeustasolla, koska se kehotettiin ottamaan, jos ei ole aiemmin pelannut sarjan pelejä. Se osoittautui kuitenkin liian helpoksi. Tämäntyyppisessä pelissä saa olla haastetta.

Akka ratissa! Onneksi hyvin fiksu sellainen.

Toimintaspektaakkeleita rauhoitetaan jokaisen missionin alussa olevilla cutsceneillä, joista osa on hyvinkin pitkiä. Niitä kuitenkin katsoi mielellään, ja välillä jopa odotti. Olin hyvin kiinnostunut tarinasta ja henkilöiden välisistä suhteista. Lisäksi oli todella monta kohtaa, jotka saivat yhtäkkiä aikaan hirveän nauruntyrskähdyksen. Erityisesti räkätin eräälle Vergilin Dantelle heittämälle vertailukommentille pelin loppupuolella. Myös Vergil oli ihan onnistunut hahmo, vaikka ennustin jo hyvin kaukaa, mitä hänen suhteensa tapahtuu. Kolmikon ainoa nainen, Kat, on sen sijaan aivan erinomainen hahmo. Naishahmoista onnistutaan jostain syystä tekemään peleissä usein todella ärsyttäviä. Vaikka Kat olikin naishahmoille tyypillisesti miehiä reilusti heikompi ja välillä avuton, se tuntui uskottavalta ja herätti ainakin minussa voimakasta empatiaa.

Populaarikulttuurin ivaaminen osuu maaliinsa ja saa hykertelemään.

Minulta loppuvat taas ylistyssanat, koska kaikki pelit ovat aina mielestäni niin uskomattoman hienoja ja huikeita. Pitäisi ehkä ruveta kyynisemmäksi. DmC oli kyllä todellinen yllättäjä, sillä en olisi itsekään uskonut tykkääväni tästä genrestä, mutta se napsahtikin suoraan makuhermoon. Sarjan vanhat fanit eivät ole ilmeisesti ottaneet tätä peliä kovin hyvin vastaan, mutta uutena fanina voin sanoa, että AHAHAHAHHA KUOLKAA PASKAT PUM PAM MÄISK OHOHOHOHOHO

Gone Home

Nappasin tämän jostakin satunnaisesta alesta, koska Pelit-lehden arvostelu ylisti sitä niin kovasti. Pelaan paljon indiepelejä, ja tykkään erityisesti hyviä tarinoita kertovista peleistä. Ja tutkimisesta. Gone Home tarjoaa kiinnostavan, tunteidentäyteisen tarinan ja paljon ympäristön tutkimista. Kirjoitan tätä juuri pelin läpäistyäni, ja olen niin syvästi vaikuttunut, että sydänalaa pakottaa yhä.

En halua jakaa kuvia, jotka spoilaisivat mitään hienoa, koska Gone Home on enemmän elämys kuin peli. Olet Katie, joka saapuu pitkästä reissusta uuteen kotiin, jonne perhe on sillä aikaa muuttanut. Kotona ei olekaan ketään. Etsit siis vara-avaimen, kävelet sisään ja pengot kaikkien perheenjäsenten henkilökohtaisimmatkin tavarat, kuten kuka tahansa tekisi. En alkuun meinannut päästä koko taloon, koska pelotti niin julmetusti. Peli näyttää ja tuntuu, ainakin alkuun, aivan kauhupeliltä. Googlattuani, että Gone Home ei ole kauhupeli, uskalsin lopulta vähän vähentää nössöilyä ja mennä sisään. Tosin koko pelin ajan sykkeeni oli vähintään sata, ja aina uuteen huoneeseen astuessani ryntäsin heti ensimmäisenä valokatkaisijalle. Nössö mikä nössö.

Tämä ei ole kauhupeli tämä ei ole oh god kohta zombi hyppää kimppuuni tämä ei ole kauhupeliii

Gone Homen tarina vetää mukaansa. Pelasin pelin yhdeltä istumalta läpi, ja siihen meni vain reilu kaksi tuntia. En tosin olisi voinut lopettaa kesken, vaikka peli olisi ollut pidempikin. Minun oli vain pakko saada tietää, mitä on tapahtunut. Ja lopulta sainkin. Loppua kohti tunnelma kiristyi (ainakin minun pääni sisällä) niin tiiviiksi, että haukoin henkeä pystyäkseni menemään eteenpäin. Jos se ei ole hyvän pelin merkki, niin ei sitten mikään.

Mielestäni erittäin hyvä syy!

Pelin hahmoista oikeasti välittää. Etenkin Samista. Samastuin Samiin niin syvästi, että melkein itkin välillä. Sam ja teini-ikäinen minä olisimme olleet niin hyviä kavereita! Onnistuneiden hahmojen ja tarinan ohella Gone Homen vahvuus on ihmisluonnon luontaisen uteliaisuuden tyydyttäminen. On hirveän kivaa penkoa ihmisten tavaroita! Gone Home kannattaa ehdottomasti pelata rauhassa ja kerralla. Pelätä ei tarvitse. Paitsi jos on yhtä nössö kuin minä, sillä meinasin saada sydänhalvauksen ainakin viidesti, vaikkei pelissä ole mitään kummempia säikäytyskohtia. Jätän kauhupelit syrjään jatkossakin.

Pokemon X - ensimmäiset fiilikset

(Kuvat ovat huonolaatuisia, koska ne on otettu kännykän kameralla ja rajailtu hienosti paintilla. En keksinyt näppärämpää tapaa ottaa screenshotteja 3DS:llä.)

Taisin olla ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun näin telkkarista mainoksen uudesta lastenohjelmasta. Mainoksessa oli poika, joka näytti aivan suosikkiohjelmani Hopeanuolen päähenkilöltä Daisukelta! Innostuin ihan älyttömästi (en tiennyt yhtään mitään animesta). Kun ohjelman ensimmäinen jakso viimein tuli, olimme veljeni kanssa niin innoissamme, etten muista lapsuudestani mitään yhtä siistiä. Pokemoneja! Odotimme aina seuraavaa jaksoa kuin kuuta nousevaa. Aloimme keräillä kortteja (meni aika kauan oppia pelaamaan niillä, koska emme osanneet englantia). Koulussa ei muusta puhuttukaan. Jossain kohtaa kuulin, että on olemassa pokemonpelejä. Kinusimme aikamme, mutta isän kanta oli jyrkkä: sellaista ei tähän taloon tule. Luovutimme. Katselimme netistä kuvia peleistä ja haaveilimme.

Pelin alkupuolen taistelut ovat herkänpuoleisia.

Vanhempani olivat innokkaita uistelijoita, joten kesiimme kuului aina koko päivän kestäviä uistelureissuja. Kolmen lapsen viihdyttäminen pienessä veneessä 10 tunnin ajan oli ilmeisesti liian raskas tehtävä. Kun eräällä reissulla aloimme taas kerran valittaa, isä vetäisi yhtäkkiä jostakin Game Boy Colorin ja Pokemon Bluen. En ole varmaan koskaan elämässäni ollut yhtä puulla päähän lyöty. Siitä lähtien istuimme kaikki kolme veneessä kiltisti kylki kyljessä ja tuijotimme pientä ruutua. Vanhempani saivat kalastaa rauhassa.

Umm... sure. Vaikutat todella ammattitaitoiselta. Milloin viimeksi katsoit taaksesi?

Myöhemmin saimme myös Yellown, Silverin, Crystalin, Rubyn ja Sapphiren. Olin intohimoinen pokemonfani vuosikaudet. Kasvoin pokemonien kanssa. Teini-iässä innostus katosi. Kun nyt hankimme Nintendo 3DS XL:n, en voinut vastustaa kiusausta ostaa Pokemon X:ää. Olen nyt pelannut sitä lähes 10 tuntia, ja minulla on vasta yksi gymbadge. Koska en voi olla pyydystämättä kaikkia mahdollisia pokemoneja, joita tulee vastaan. Ja niitä tulee vastaan ihan älyttömät määrät. Niitä on nimittäin tullut aika monta lisää sitten lapsuuteni. Ilokseni kaikki vanhat tutut ovat mukana. Hauskinta on kuitenkin napata pokemoneja, joista ei tiedä yhtään mitään. Kun ne kehittyvät, jännittää ihan hillittömästi. Alussa nappasin söpön Bunnelbyn, mutta kun se kehittyi, en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Herranjumala, en ole ikinä nähnyt niin rumaa pokemonia. Heitin sen tietokoneeseen saman tien.

Miksi olet tullut Bluesta asti minua vainoamaan, hullu sortsipoika?

Tuntuu, kuin olisi palannut kotiin, jossa on tehty valtava remontti, mutta jätetty kaikki tärkeä paikoilleen. Hahmo liikkuu paljon nopeammin - kun haluaa käydä pokecenterissä kesken kaiken, ei tarvitse pitää ristiohjainta pohjassa kymmentä minuuttia. Musiikit ovat todella kauniita (vaikka Game Boy Colorin kilkutuksille onkin aina paikka sydämessäni). Pokemonien kanssa voi leikkiä! Pokemoneja voi vaihdella netin kautta, ei tarvitse yrittää löytää kaveria, jolla olisi eri versio pelistä ja vieläpä toimiva linkkikaapeli. Taisteluanimaatiot ovat ihan sairaan hienoja! Minusta Pokemon X on ihan älyttömän hyvä peli. Tosin pelaan sitä niin älyttömissä nostalgiahuuruissa, etten ehkä ole jäävi arvioimaan sitä. Luulisin kuitenkin, että myös pokemoneista mitään tietämätön pelaaja saattaisi tykätä.

Rhyhornilla voi ratsastaa! Tämä on NIIN siistiä! En tiedä miksi olen näin innoissani!

Pokemon ei ole vain söpö lastenpeli. Erilaisia pokemoneja, iskuja, abilityjä, tavaroita ynnä muuta on älyttömät määrät, ja niistä voi koota vaikka miten paljon erilaisia taistelutaktiikoita. Lapsena skippasin aina kaikki ihan turhat iskut ja laitoin kaikille pokemoneilleni vain kovinta damagea tekevät mäiskäisyt. Teen kyllä ihan samaa edelleen, vanha koira ei opi uusia temppuja. Ehkä voisin keskittyä vähitellen myös taktikointiin, enkä vain hienoimpien ja söpöimpien pokemonien keräilyyn.

Guild Wars 2

Joskus viime elokuun tienoilla kaverini ehdotti, että kokeilisimme viikonloppuna Guild Wars 2:sta, koska sitä sai kokeilla ilmaiseksi pari päivää. En innostunut ajatuksesta. En ollut juuri pelannut mörppejä: ainoat kokemukseni ovat Guild Wars, jota pelasin 14-vuotiaana veljeni kanssa, enkä nykyään muista siitä enää kauheasti mitään, sekä Neverwinter, jota pelasin parin kaverin kanssa joskus viime vuonna vähän aikaa, mutta kyllästyin melko nopeasti. Mörpeistä minulla oli sellainen kuva, että 13-vuotiaat pojat trollaavat ympäriinsä ja kirjoittavat kilpaa mahdollisimman törkeitä viestejä chattiin. No, siinä en ollut täysin väärässä - nykyään tiedän, että yllättävän moni noista huonokäytöksisistä ihmisistä on reilusti täysi-ikäinen, ja se järkyttää minua (kiitos tästä kuuluu Dota 2:lle, että cyka blyat vaan kaikille raivopäille tasapuolisesti).

No, päätin kuitenkin kaverini mieliksi kokeilla GW2:sta. Ei mennyt kauan, kun olin täysin hurahtanut. Ostin pelin samana viikonloppuna, ja monta kuukautta siitä eteenpäin en pelannut yhtään mitään muuta. GW2 on erittäin hyvä peli. Mainini on asura necromancer, kuten kuvasta näkyy. Oli ihanaa, kun hahmot saivat olla asuroita ja sylvareita ja charreja, eikä aina niitä iänikuisia elffejä ja dwarffeja. Rotujen takana on myös kiehtovaa lorea. Kahdeksasta eri class-vaihtoehdosta oli vaikea valita, mutta enpä silloin vielä tiennyt, että jaksaisin pelata viisi eri hahmoa maksimitasolle. Necromancer oli nappivalinta. Päädyin nopeasti täyteen condition-buildiin, jolla sain light armoreista huolimatta hyvin kestävän hahmon, joka teki kuitenkin paljon damagea.

Toisena hahmona tein engineerin, koska luin paljon GW2:n foorumeita, ja siellä jauhettiin silloin paljon insinöörien pelaamisen vaikeudesta. Pakkohan sitä oli kokeilla. Tykkään GW2:ssa erityisesti siitä, että eri classien pelaaminen oikeasti on erilaista. Lisäksi eri roduilla on erilaiset tarinat, ja on ihan todella erilaista yrittää selviytyä jumping puzzleista valtavalla charrilla kuin minikokoisella asuralla. Kummasti teinkin ne kaikki mainillani. PvP:ssäkin kaikki pelaavat mahdollisimman pikkuisilla hahmoilla (käytännössä asurat ja human femalet), jotta olisi mahdollisimman vaikea osua. Vähän typerää, mutta toisaalta olisi vielä typerämpää, jos kaikista hahmoista tehtäisiin samankokoisia. Asura ja norn voisivat olla aika mielenkiintoiset vierekkäin silloin. Kissulin build sisältää vähän sitä sun tätä, mukaan lukien condition damagea, condien muuntamista booneiksi ja raakaa voimaa liekinheittimellä. Ihan hyvin se on kuitenkin toiminut.

Kolmas hahmoni on ranger, koska menetin hermoni siihen, että joka puolella oli söpöjä juveniileja eläimiä, joita ei muilla classeilla voinut kesyttää. Hallanvaaralla on kaksi uskollista lemmikkiä: karhu nimeltä Galactic President ja ilves nimeltä Superstar McAwesome. Rangerilla oli hauska pelata, tosin luolissa sai aikamoisen hässäkän aikaiseksi, jos päästi galaksin presidentin hetkeksikin silmistään. Jotenkin päädyin tämänkin hahmon kohdalla condibuildiin, Hallanvaara & kumppanit nimittäin tekevät huomattavan määrän bleediä.

Seuraavaksi tein warriorin, joka osoittautui virheeksi. Verenmaku suussa levelasin kuitenkin kasikymppiin, koska kyseessä oli kuitenkin Kovis the Pupu. Warrior on varmaan pelatuin class GW2:ssa, mutta minusta se oli vain ihan uskomattoman tylsä. Mätetään vain menemään. Oli muuten ihan huomattavan vaikeaa löytää ihmisnaiselle armorit, jotka eivät ole ihan naurettavan paljastavat. Ikuinen ärsytyksenaihe kaikissa peleissä.

Sitten tein elementalistin ja tajusin, että kaikki muu oli ollut turhaa. Elementalist on ihan heittämällä hauskin class pelata. Condinecro tulee hyvänä kakkosena. Elellä on vain niin paljon tekemistä, skillejä ja conjureaseita löytyy vaikka millä mitalla. Pystyt tekemään kovaa damagea, mutta toisaalta leviät, kun joku hipaisee pikkuvarvastasi. Koko ajan on vain niin hauskaa ja jännittävää! Paitsi kun makaat kuolleena ja kirjoitat viiden sekunnin välein partychattiin "rez plz". Olen nyt ollut vähän yli kuukauden kuivilla GW2:sta, mutta aion palata, jos peliin tulee uutta, kiinnostavaa sisältöä. Tämän vuoden puolella tulleet patchit (kaksi world bossia ja uusi WvW-mappi) eivät ole juuri innostaneet. Mutta jos vielä palaan, ehdottomasti pelaan elellä. Ja necrolla, koska en voi hyljätä lempparihahmoani.

Elen jälkeen kokeilin vielä thieffiä, mutta hyydyin hyvin nopeasti. Class ei tuntunut erityisen kiinnostavalta, mutta isoin syy hyytymiseen oli se, että olin pelannut lähes kaikki pelin alueet jo viidesti. Ei siis ihme, että väsähdin. Arnorn on kuitenkin kaunis hahmo, joten hänkin ansaitsi saada kuvansa blogiin. Guardian ja mesmer minulla ovat kokonaan kokeilematta, ja taitavat jäädäkin. Tuntuu, että olen pelannut puhki kaiken pelin sisällön. Kaikki PvE:n alueet, luolat ja fraktaalit on koluttu moneen kertaan, PvP:hen kyllästyin muutaman kymmenen tunnin jälkeen, olen löytänyt mukavan killan ja sieltä hyviä tyyppejä, kaikilla hahmoillani on vähintään exotic-armorit (paitsi, yllättäen, Arnornilla). Ja vannoin WvW Season 1:n lopussa, etten enää koskaan ikinä milloinkaan pelaa WvW:tä. Enkä varmasti pelaa, kiitos sen järjettömän achigrindaamisen, koska pakko oli saada se mini dolyak. Jota ei sitten voinut edes läpsiä.

Tässä on nyt se kuuluisa dolyak. On se kyllä söpö! Silti haluaisin läpsäistä sitä.

Kaiken kaikkiaan suhtautumiseni mörppeihin on muuttunut. On siellä ihan mukaviakin tyyppejä! On myös täysin mahdollista voicechattailla, vaikka on tyttö. Harva oikeasti alkaa heittää mitään typerää läppää. Se oli huojentavaa todeta, koska hauskojen ihmisten kanssa on hauska jutella. Summa summarum, GW2 on erinomainen peli. Jos siihen tulee kiltahalleja, ryntään takaisin saman tien.

Bully: Scholarship Edition

Minulla on Steamissa pitkä toivelista, jolta aina välillä ostan hetken mielijohteesta jonkin halvan pelin. Tällä kertaa teki mieli palata yläasteelle kostamaan kiusaajille! Onneksi pelitarjonta on niin valtava, että siihenkin löytyy keinot.

Koulun kovin jätkä!

Bullyn nimi on harhaanjohtava, koska et oikeastaan pelaa siinä mitään kiusaajaa. Okei, voit toki vapaa-ajallasi tunkea lapsia kaappeihin ja roskiksiin ja ammuskella ikkunat rikki ritsalla, mutta päätarinassa puolustat kiusattuja nörttejä ja rökität pahikset. Lisäksi olen niin nössö, etten pysty kiusaamaan ihmisiä edes pelissä, jonka nimi on Bully, joten minun pelaamanani Jimmy on kiltti poju. Parasta on, että olet niin kova jätkä, että voit mättää turpaan kaikkia idiootteja ja voittaa kaikki palkinnot ja kilpailut. Aggressioiden purkautuminen on taattua. Ja se on niin hauskaa!

Mutsi lähetti mulle tän supercoolin villapaidan!

Yläasteella on rankkaa. Etenkin Jimmyllä. Samalla, kun hän yrittää selviytyä oppivelvollisuudestaan, kaikki maailman ihmiset haluavat häneltä ties mitä palveluksia. Ja jostakin syystä hän suostuu niihin kaikkiin. Kun koulun keittäjä aikoo treffeille, Jimmy skeittaa ympäri kaupunkia löytääkseen hänelle tyrmäystippoja. Kun nörttipoju hukkaa paperinsa, Jimmy rökittää puoli koulua saadakseen ne takaisin. Kun englanninopettajalla on alkoholiongelma, Jimmy laittaa potkuilla uhkailevan kollegan pihan remonttiin. Kaikki hoituu.

There is no stopping Jimmy Hopkins!

Kuten kuvista ehkä voi päätellä, pelissä on avattavana valtava määrä toinen toistaan hienompia asuja. Huumoria ei questeista puutu, mutta cutsceneihin saa aika paljon lisää riemua, kun on hienot kuteet. Tykkään tästä hirveästi. Ja en ole siis aiemmin tätäkään pelannut. Laahaan aina hirveästi perässä. Ehkä pääsen vuoden 2014 peleihin vuonna 2022... Rockstarin huumori iskee, nauran yksinäni pelin vitseille kuin hullu. Samalla seuraan kiinnostuneena Jimmyn kamppailua kiusaajia vastaan. Iso miinuspuoli on, että nyt tekee ihan kauheasti mieli ostaa GTA V, mutta yritän hillitä itseni, kunnes hinta tulee edes vähän alaspäin.

Kun pussaa tyttöä, saa helabonuksen.

 Osaa questeista jouduin yrittämään pariin otteeseen, koska kontrollit eivät aina totelleet. Kun yritin hajottaa ritsalla lampun, Jimmy päättikin ampua vartijaa naamaan, ja sitten mentiin. Kun viimeinkin sain ärsyttävän sneakkailutehtävän melkein loppuun, kello tuli pelissä 2 yöllä ja Jimmy teki mitä kuka tahansa 15-vuotias poika siihen aikaan: pyörtyi väsymyksestä, ja tehtävä toki failasi. En myönnä mitään, mutta saatoin kirkua ja kiskoa hiuksia päästäni. Läpipeluuseen meni 17 tuntia. Jätin tosin keräiltävät keräilemättä, koska niitä oli ihan tolkuttomasti. Pelin ei tarvitse olla uusi ja kiiltävä, jotta sen parissa voi viihtyä.

Pelihullun päiväkirja

Olen pitkään miettinyt, että pitäisi kirjoitella ylös ajatuksia pelaamisesta, mutta olen laiska. Nyt iski yhtäkkiä himo kirjoittaa, joten hirveän tunnuksien ja salasanojen muistelusession jälkeen olen nyt tässä. Katsotaanpa siis.

Kun viimeksi ajat sitten kirjoitin, oli näköjään peluussa Fallout New Vegas. Se on aika lailla kaluttu puhtaaksi jo ajat sitten. Yksi lisäri taisi jäädä pelaamatta, kun jokin muu peli varmaan vei mennessään. Aivan huikea peli. Vahvuuksia tuossa olivat eläväinen maailma ja huumori, kun taas Fallout 3:ssa rakastan synkkää ja yksinäistä tunnelmaa. Täydentävät kivasti toisiaan.

Mitähän olen tuon jälkeen pelannut? Guild Wars 2:ssa on tainnut tulla täyteen sellaiset 650 tuntia. Minulla on viisi lvl 80 -hahmoa (järjestyksessä necromancer, engineer, ranger, warrior ja elementalist), joilla on kaikilla vähintään exotic -gearit. Lisäksi minulla on lvl 20 -thief, jonka kanssa levelaaminen alkoi tuntua jo melkoisen puuduttavalta (ihme, että vasta kuudennen hahmon kohdalla - lienen hullu). Guardian ja mesmer ovat jääneet täysin vaille kokeilemista. Kaikki pelin sisältö on aika lailla käyty läpi. Uusien patchien juttuja käyn aina välillä vilkaisemassa, mutta aika isoja uudistuksia saavat tehdä, että vielä innostun enemmän pelaamaan. Yli puolituhatta pelituntia kertonevat, mitä mieltä GW2:sta olen.

Sain joulukuussa uuden tietokoneen, joka on aivan älytön tykki. En voisi olla tyytyväisempi. Koneen mukana tuli kolme peliä, joista Assassin's Creed IV: Black Flag lähti peluuseen saman tien. En ole pelannut sarjan aiempia pelejä (joojoo ehdottomasti pitäisi ja nönnönnöö), mutta tämän kokemuksen jälkeen ehdottomasti aion. Tykkäsin pelistä todella paljon. Peliä on kehuttu pääasiassa meritaistelujen, merirosvouksen ja keräilyesineiden etsimisen takia, mutta minusta ne juuri olivat pelin tylsimmät kohdat, ja ehdottomasti tykkäsin eniten tarinasta ja henkilöistä. Laivataistelut kävivät nopeasti todella pitkäveteisiksi. Päätin aluksi kerätä kaikki mahdolliset keräilytavarat, mutta n. 10 tunnin jälkeen oli pakko antaa periksi. Niitä on ihan järjettömän paljon, eikä niistä edes saa kummoisempia hyötyjä. Tarinan lopussa tuli itku. Ah, Edward Kenway!

Sitten taisin pelailla Baldur's Gate: Enhanced Editionin loppuun. Kaiken kaikkiaan tuohon peliin taisin saada kulumaan yli 40 tuntia. Se oli aivan mahtava! Tarinat ja hahmot tuntuivat niin eläviltä, grafiikoista ja ääninäyttelyistä viis. Taisteluissa sai kyllä välillä repiä harmaita hiuksia päästään, ennen kuin keksi pari kikkaa. Pitää pelata myös tuo Baldur's Gate 2:n enhanced edition, kunhan joskus kerkiän. Niin paljon pelejä, niin vähän aikaa.

Palturin porteilta loikkasin suoraan Rapturen syövereihin. Ensimmäinen Bioshock oli ollut minulla kesken iät ja ajat, koska pelkäsin sitä niin jumalattomasti. Päätin jo intron aikana, etten varmasti pelaa tätä peliä, ja pelatessani tein saman päätöksen n. 5 minuutin välein. Poikaystäväni sai varmaan sydänhalvauksen useampaan otteeseen, kun yhtäkkiä pomppasin pystyyn ja aloin kiljua tietokoneelleni vertahyytävästi. Vähitellen totuin ja pelasin loppuun. Onneksi pelasin, sillä juoni oli aivan uskomaton. Lopun juoksenteluissa meinasi tosin hajota pää. Mene hakemaan tavara, oho se ei ollutkaan täällä, mene hakemaan se muualta, noniin sait sen mutta haepas vielä toinen, oho pitääkin hakea vielä sitä, tätä ja tuota... Big daddyjen näkeminen aiheutti loppuun asti välittömän escin painamisen ja itsensä kokoamisen uikuttamalla, ennen kuin crossbow alkoi soida. Ehdottomasti aion pelata myös sarjan seuraavat pelit, kunhan vain jostakin saan revittyä rohkeuden niihin...

Jostain superalesta tuli ostettua Game Dev Tycoon, jota pelailin jonkin aikaa. Ihan hauskahan se oli, mutta ei sitä kovin pitkään jaksanut. Ehkä vielä joku päivä pelaan sen loppuun (tai konkurssiin).

Sitten iski adventurehimo. Ensin pelasin Walking Dead Season 2:n ensimmäisen episodin. Se oli parempi kuin odotin. Rakastan ensimmäistä tuotantokautta syvästi, ja pelkäsin kakkosen floppaavan, koska siinä pelataan lapsella, mikä tuntuu omituiselta. Tuntuihan se vähän, mutta toimi kuitenkin yllättävän hyvin. Ja on niin helppo samaistua Clementineen - voi Lee, kuinka sinua kaipaammekaan... Sitten pelasin Broken Agen ensimmäisen episodin. Olisin kaivannut sille enemmän pituutta, enemmän oikeaa ympäriinsä seikkailua ja paljon enemmän puzzleja. Nyt tunsin itseni lähinnä sivustaseuraajaksi. Tarina on kuitenkin tuossa pelissä niin huikea, ettei se liiemmin haitannut. Odotan toista episodia innolla ja toivon, että se olisi pidempi. Lopulta sorruin ostamaan myös Wolf Among Usin, joka oli niin järkyttävän hyvä, että tärisin pari päivää vieroitusoireissa. Aah, Bigby!

Ja sitten teki mieli fantasiaa, joten ostin alesta Kingdoms of Amalur: Reckoningin. Se on VALTAVA. Siis ei herranjumala miten iso peli se on. Olen nyt pelannut 30 tuntia, enkä ole päässyt vielä juuri mihinkään. Questeja ja alueita on vaikka lampaat söis. Amalur ei ole pelinä millään tapaa omaperäinen eikä eeppinen, mutta mukavaa puuhastelua kauniissa fantasiamaailmassa. Ei kaiken aina tarvitse olla niin superüberhuikeaa, että se olisi viihdyttävää. Saa nähdä, pääsenkö ikinä loppuun. Minulla on nimittäin pakkomielle tehdä joka ikinen quest. Tuo peli koituu luultavasti vielä kohtalokseni.

Kokeilimme poikaystäväni kanssa jossain välissä myös Path of Exileä, mutta kyllästyimme jonkin ajan päästä. Pelasin Diablo 3:sta yli 300 tuntia. Path of Exilessä moni asia oli tehty hyvin ja paremmin, mutta siitä tuntui puuttuvan sielu. Kaikki viholliset tuntuivat yhdeltä ja samalta, kaikki hahmoluokatkin alkoivat jossain vaiheessa tuntua yksiltä ja samoilta. Ympäristöt toistivat itseään. Hyydyin.

Olen pelaillut myös Hearthstonen betaa aika paljon. Tykkään kortti- ja lautapeleistä, joten tuo kyllä kutkuttelee makuhermoja. Eniten tykkään tällä hetkellä ehkä hunterista kaikkine beasteineen ja secretteineen. On mukavan kasuaalia pelata muita vastustajia vastaan, kun kukaan ei voi kirjoitella minulle törkeyksiä. Ja pelissä on kyllä mahtavat äänet ja grafiikat. Korttien keräily on aina kivaa.

Ai niin, pelasimme yhtenä perjantai-iltana co-oppina Octodad: The Dadliest Catchin. Meinasimme kuolla nauruun. Siinä todella yhteistyökyvyt punnittiin. Mahtavaa, että joku haluaa tehdä noin hillittömän hauskan ja älyvapaan pelin. Jossa oli kuitenkin kaunis (joskin lopussa hieman pelottava) rakkaustarina.

Sitten jossain kohtaa sorruimme pitkäaikaseen haaveeseemme ja ostimme Nintendo 3DS XL:n Zelda: Link Between Worlds -limited editionina. Se on niiiiiin kaunis! Sillä olen pelannut toki tuota Zeldaa, joka on todella hyvä, mutta vielä minulla aivan kesken, sekä Animal Crossing: New Leafia. En ole ikinä ennen pelannut Animal Crossingeja, mutta netissä törmättyäni juttuihin tuosta pelistä oli vain pakko saada se. Se on ihanan söpö ja kasuaali. Kun väsyttää, eikä jaksa pelata mitään älyllistä, menen sohvalle makaamaan ja kalastan, keräilen ötököitä ja juttelen kyläläisilleni. Olkoon lapsellista, mutta kun se on niin ihanaa. Sunnuntaina tilasin Pokemon X:n, koska aah pokemonpelit. En malta odottaa. Lapsellisuus kunniaan.

Viime viikonloppuna pääsimme poikaystäväni ja kaverini kanssa kaikki Elder Scrolls Onlinen betaan. Jännitti ihan sairaasti. Ostimme jääkaapin täyteen pikaruokaa ja litratolkulla limua ja kahvia. Sitten vain pelattiin. Tosin serverit tökkivät välillä aika pahasti. Menimme lauantaina nukkumaan klo 22, jotta jaksoimme herätä sunnuntaina pelaamaan klo 7, koska serverit eivät toimineet ollenkaan lauantai-iltana. Mitäpä sitä ei TES:ien eteen tekisi. Odotin ESO:lta todella paljon, ja olin kuin olinkin positiivisesti yllättynyt. Se oli ihana! Questit olivat mielenkiintoisia ja hahmot niin kauniita. Maailma oli aivan upea. Pelasin pactissa, joten pääsin näkemään vain Skyrimiä (yök tylsää, äkkiä pois) ja Morrowindia (aah ihanaa upeaa parasta!). Combat tuntui tutulta ja luontevalta. Ennakkotilaus (imperial edition) on tehty samana päivänä, kun ennakkotilausmahdollisuus tuli. Nyt vain odotellaan.

Ah, ja jossain vaiheessa huomasin, että olen joskus tyyliin viime kesänä ostanut alennuksista DmC: Devil May Cryn, joten pelasin senkin. En ole ikinä ennen pelannut tuota sarjaa. Mutta tuo oli aivan huippu! Kun ensimmäisen taistelun musiikit lähtivät soimaan, olin myyty. Taistelu oli todella hauskaa, maailma hieno ja vaihteleva. Tykkäsin hahmoista todella paljon, ehdottomasti eniten itse Dantesta. Sarjan faneilla on ilmeisesti ollut vaikeuksia hyväksyä hänen eroavuuksiaan aiempiin peleihin, mutta minusta Dante oli aivan eeppinen hahmo. Cutsceneissä nauroin ihan liikaa hänen kommenteilleen.

Aargh en jaksa enää kirjoittaa. Josko päivittäisin jatkossa useammin, niin voisi jaaritella yhdestä aiheesta pidempään.

Tällä hetkellä peluussa ovat:
- Kingdoms of Amalur: Reckoning
- Bully: Scholarship Edition
- Final Fantasy VI (tämä tosin aivan lopussa)
- Legend of Zelda: Link Between Worlds
- Animal Crossing: New Leaf