The Legend of Zelda: A Link Between Worlds

Opiskelu haittaa pelaamistani. Zeldan sentään sain viimein läpäistyä. Tätä tuli pelailtua silloin tällöin, pääasiassa reissun päällä, kun ei ollut tietokonetta tarjolla. Ehdottomat suosikkizeldani ovat Oracle of Ages ja Oracle of Seasons, joita pelasin ala-asteella pakkomielteisesti. Muistan, että ne olivat erittäin pitkiä ja vaikeita, enkä ole varma, voitinko lopulta koskaan edes viimeisiä possuja. Lähdin pelaamaan Link Between Worldsia tällä asenteella, ja toki petyin. Eihän tämä ole vaikea! Moni possu levisi käsiin ensiyrittämältä, lopputaistelukin meni kolmannella yrityksellä helposti. Vain pari kertaa jumitin jossakin pulmassa ihmettelemässä, mitä pitäisi tehdä (jostain syystä en ikinä tajunnut sulautua seiniin, mikä on ihan ymmärrettävää, koska se nyt vain sattui olemaan koko pelin idea). Muistamani nälkävuoden pituisilta tuntuneet luolastot oracleista olivat vaihtuneet vartissa läpäistäviin kolosiin! Mitä tämä on?

2d-3d-leikittely oli kyllä saatu toimimaan erinomaisesti. Kuvassa myös olohuoneemme lamppu.

Päästyäni yli hirveästä järkytyksestäni peli alkoi maistua. Link Between Worlds on taattua zeldalaatua. Se tuntui silti auttamatta lyhyeltä ja kepeältä välipalalta. En kyllä nyt mitenkään osaa sanoa, olivatko sarjan aiemmat pelit oikeasti vaikeampia, vai olinko lapsena vain ihan tolkuttoman paska pelaaja. Silläkin, että oraclejen läpäisy vei aikanaan kymmeniä tunteja kauemmin kuin tämän nyt, saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, etten osannut silloin juuri englantia. Link Between Worlds hyödyntää 3DS:n kolmiulotteisuutta todella näppärästi. Yleensä pelaan kaikkea 3d pois päältä, koska päätäni alkaa muuten särkeä, mutta tässä halusin pitää syvyysvaikutelman päällä. Luolastoista on tehty monikerroksisia, ja hankaliin paikkoihin päästään imeytymällä seinään ja kävelemällä tyynesti sitä pitkin toiselle puolen kuilua. Kikka on uusi ja ovela, ja tykkäsin siitä.

Ravio, sinä pihi paskiainen ♥ ja olohuoneen lampun comeback.

Suurin uudistus minulle oli kuitenkin tavaroiden haaliminen. Aiemmissa osissahan joka luolastosta on saanut aina uuden tavaran, jolla läpäisee juuri sen luolaston, sen luolaston possun ja jolla pääsee raivaamaan tien seuraavaan luolastoon. Nyt kaikki tavarat vuokrataan tai ostetaan vapaavalintaisessa järjestyksessä Raviolta, joka on nyt yksi suosikkipelihahmojani. Vuokratut tavarat menettää kuollessa. Itse tienasin rahaa perinteisesti nurmikonleikkaajana, kivienheittelijänä ja ruukkujensärkijänä hirveällä grindauksella ja ostin kaikki tavarat itselleni enkä vuokrannut mitään. Näin tätä peliä varmasti oli tarkoituskin pelata. Lopussa minulla oli ihan tolkuttomasti rahaa, jolla ei tehnyt mitään. Tavaroiden ostamisen myötä myös kaikki pelin luolat ovat pelattavissa vapaavalintaisessa järjestyksessä, joka on minusta täysi skandaali. Tuntui, että luolista oli pitänyt ottaa pituutta ja haastetta pois, jotta niissä kaikissa voisi pärjätä niin pelin alussa kuin lopussa.

Lopun juonenkäänteet ovat todella hurjat eivätkä lainkaan odotettavissa.

Spoiler alert: lopussa maailma pelastuu, kiitos Linkin, joka saa triforcea koskettamalla toivoa mitä vain, ja hän tietysti toivoo vitusti rahaa ja muijii... ei kun siis maailman pelastumista. A Link Between Worlds on viihdyttävä peli, ja ehdottomasti hyvä peli, mutta ei pärjää minun kirjoissani sarjan aiemmille osille.

The Walking Dead: Season 2 - Episode 4: Amid the Ruins

Olin tänään kiertelemässä kirpputorilla, kun siellä yhtäkkiä alkoi soida In the Pines / Where Did You Sleep Last Night, ja aloin melkein vollottaa hyllyjen välissä, kun mieleen tuli tämä. Samalla tajusin, etten ollut vielä ehtinyt pelata Walking Dead 2:n uusinta episodia. Kipaisin ostamassa torilta vadelmia, kiiruhdin kotiin ja pelasin sen. Odotukset olivat kovat, mutta jotenkin ihmeen kaupalla Telltalen pelit tuntuvat episodi episodilta jatkuvasti vain paranevan. Amid the Ruins on kiinnostava, jännittävä, koskettava ja yllättävä. Mieleen tulee vain yksi iso miinus: miten helvetissä Telltalella kuvitellaan, että jaksan odottaa seuraavaa episodia?!

Voi, Kenny.

Lopussa itkin. Henkilöt ovat niin todellisia ja immersoitumiskykyni niin voimakas, että sydän pakahtuu. En usko, että enää koskaan pystyisin pelaamaan tätä uudestaan. Enkä haluaisikaan. Minun Clemini on valintansa tehnyt ja seisoo niiden takana, vaikka ne välillä tuntuvatkin jälkeenpäin ihan järkyttäviltä. Se, että peli saa tuntemaan katumusta ja syyllisyyttä, on ihan älyttömän hieno juttu.

Partner.

En tiedä, miksi kirjoitan jokaisesta episodista erikseen tekstin, koska en ikinä onnistu saamaan niihin muuta sisältöä kuin yhyy yhyy ja palvokaa Telltalea, mutta jos joku haluaa perustaa kanssani uskonnollisen kultin tämän pelin ympärille ja laulaa valitusvirsiä, ottakaa yhteyttä.

Final Fantasy VII

Kaksi kuukautta töitä (ja työuupumusta) takana ja olen palannut elävien kirjoihin! Loman alettua tällä viikolla en ole tehnyt mitään muuta kuin pelannut, syönyt ja nukkunut. Ensi töikseni pelasin loppuun FFVII:n, joka on ollut kesken jo jonkin aikaa, sillä kaiken kaikkiaan pelin läpäisy vei 36 tuntia. Nyt on valtava aukko pelisivistyksessä täytetty! En ollut pelannut faikkari seiskaa koskaan aiemmin, enkä oikein tiennyt mitä uskaltaisin odottaa, sillä ihmiset tuntuvat perustaneen tyyliin uskonnollisen kultin kyseisen pelin ympärille. Pakko oli kuitenkin pelata, koska poikaystävä hehkutti tätä niin paljon.

Tämä tiimi vakiintui heti, kun sain Vincentin, enkä käyttänyt muita hahmoja enää kuin pakon edessä.

No, onhan tämä hyvä peli. Aika on toki ollut erittäin julma grafiikoille. Etenkin alussa kohtausten dramatiikka meni aika pahasti tragikomiikan puolelle, kun hahmot huitoivat palikkakäsillään keskellä kaurapuurotaustoja. Nyt saan kyllä sen uskonnollisen kultin kimppuuni. Anteeksi. Grafiikkoihin toki vähitellen turtui, eikä niihin kiinnittänyt enää paljon huomiota. Ja nyt kun mentiin jo pyhäinhäväistyksen puolelle, sanottakoon vielä, että jos tästä pelistä tehtäisiin uusintaversio FFVI:n grafiikoilla, se olisi ihan älyttömän hyvä peli. Musiikit sen sijaan ovat täyttä timanttia. Erityisesti chocobomusiikki löysi erityisen paikan sydämessäni. Voisin kuunnella tätä ikuisesti.

Red XIII ♥

Osasta pelin hahmoista tykkäsin, osa taas tuntui tyhjänpäiväisiltä. Ehdoton suosikkini oli Red XIII. Tykkäsin toki myös Cloudista, Vincentistä ja Cidistä. Ja Sephirothista! Fangirliydyin häneen täysin. Ei hän ole pohjimmiltaan paha, hänellä on vain ollut rankka lapsuus ja liian eeppinen tukka tähän maailmaan. Pelin juonesta minulla ei ole pahaa sanottavaa, hienohan se on, kiinnostava ja paikoin erittäin yllättäväkin. Välillä hahmojen välistä keskustelua on todella paljon luettavana, mutta se on onneksi kirjoitettu hyvin. Hahmojen väliset suhteet ja pelin teemat ovat hyvinkin koskettavia, mutta toisaalta peli on sitten täynnä paikoin aivan älytöntäkin huumoria. Tasapaino säilyy, mutta vessavitseiltä ei todellakaan säästytä.

SEPHIROTH TITTIIDII

Taistelusysteemi on taattua laatua. Puolivuoropohjaisuus toimii, tosin välillä iskee paniikki kun etsii jotakin tiettyä hillittömästä tavaravarastosta, jota ei ole laiskuudessaan jaksanut järkkäillä, vaikka pelissä on siihenkin erittäin toimiva ja helppo systeemi. Taistelut itsessään eivät ole kovin vaikeita, taisin kuolla pelissä kaiken kaikkiaan vain pari kertaa. Hyvän taktiikan löytämisellä on kuitenkin iso painoarvo. Loppujen lopuksi spämmäsin Cloudilla ultimaa, Redillä enemy skillejä ja Vincentillä healeja ja barriereja. Pelin lopussa iski ihan järkyttävä epätoivo, kun tunnin luolassa sompailun jälkeen kimppuuni hyökkäsi peräkkäin kolme loppubossia, eikä missään kohtaa saanut tallentaa. Onneksi selviydyin niistä ensiyrittämällä, mutta verenpaine kävi varmaan sellaisissa lukemissa, että elinikä lyheni vähintään vuodella.

gg no re

Viimeisessä kamppailussa Sephirothia vastaan tuli kyllä kirottua koko peli alimpaan helvettiin. Super novan animaation aikana suosittelen keittämään kahvit tai vaikka käymään juoksulenkillä. Kun animaatio alkaa viidettä kertaa, ei nimittäin enää paljon naurata. Kaiken lisäksi piestyäni loppubossia 15 minuuttia, käskin Cloudin käyttää megalixirin (joka healaa koko partyn kaikki HP:t ja MP:t). No, enpä huomannut, että Cloudilla oli päällä confusion, ja hän vanhana humoristina päättikin heittää megalixirillä ketäs muutakaan kuin Sephirothia. Se lienee peliurani tähän asti epätoivoisin hetki.

FFVII ei ole maineensa veroinen, mutta sen maine onkin niin älytön, ettei mikään peli ole sen veroinen. Erinomainen peli se on silti.