Fallout

Olen pariinkin kertaan kolunnut Fallout 3:n ja Fallout New Vegasin joka nurkan ja questin. Kunnianosoituksena näille erinomaisille peleille päätin palata sarjan juurille ja pelata alkuperäiset Falloutit. Tykkään vuoropohjaisesta taistelusta, ja vanhoja pelejä paljon pelanneena en hätkähdä vanhentuneista grafiikoista. Alku oli silti haastava. Käyttöliittymän sai haltuun kokeilemalla, mitä kaikki eri napit tekevät, mutta turpiin tuli silti kaikelta, mikä liikkui. Ensimmäisestä kaupungista onnistuin rekrytoimaan mukaani Ian-nimisen miehen, joka ystävällisesti seurasi minua mitä hämärimpiin paikkoihin ja pelasti henkeni lukemattomia kertoja. Paljon myöhemmin kiitin häntä tästä jättämällä hänet makaamaan kuolleena Mariposa Military Basen lattialle. War, war never changes.

Tässä näette noobin tekemät valinnat, joita hän myöhemmin karvaasti katui.

Miksi, oi miksi ajattelin, että hei erikoistunpa small gunsiin, ei tää mitään strenaa tartte ja otanpa vielä tuon one hander -traitin, koska pelin parhaat pyssythän tunnetusti ovat yhdellä kädellä käytettäviä? Vain pelin ensimmäistä pyssyä jaksoi pitää kunnolla kädessä, kun strenght oli 3, because fuck logic. Science, joka Bethesdan Fallouteissa on tärkeä skilli, osoittautui turhimmaksi skilliksi ikinä. Lockpickia pääsi käyttämään ehkä viidesti koko pelin aikana. Onneksi löysin Ianin lisäksi mukaani Tychon ja Dogmeatin, jotka uskollisesti tappoivat kaiken tieltäni. Aivan pelin loppupuolella heidän kohtalokseen koitui viiden supermutantin ryhmä, josta en kerta kaikkiaan mitenkään selvinnyt ilman, että Tycho ja Dogmeat menivät kirjaimellisesti palasiksi. Itsehän myhäilin power armorini sisällä. Pelin loppua kohti hahmoni vahvistui nimittäin ihan älyttömästi, kun pääsin liittymään Brotherhood of Steeliin, jonka lääkäri ystävällisesti leikkeli minulle lisää strenaa, endurancea ja agilityä. Sitten löysin plasma pistolin ja plasma riflen ja tuhosin kaiken.

Oli niin siistiä päästä tapaamaan Harold-parka ennen kuin hän päätyi Oasikseen.

Lopputaistelu oli vai-ke-a. Loadasin varmaan miljoona kertaa ja kun lopulta selvisin siitä, minulla ei ollut enää yhtään stimpakkia, mutta räjähtävästä kappelista oli päästävä ulos. Jotenkin ihmeen (ja taas miljoonan loadauksen) kaupalla onnistuin toikkaroimaan pääovelle, jota ihanasti vartioi kaksi supermutanttia minigunien kanssa. Tapoin kultistin, puin hänen kaapunsa päälleni ja kävelin tyytyväisenä lopputeksteihin. Seuraavaksi sitten Fallout 2. Tarina ja hahmot eivät tässä ensimmäisessä Falloutissa minuun hirveästi iskeneet, mutta nautin pelistä silti. Sitä paitsi hyvää tekee nykypelaajalle välillä käydä ysikytluvulla.

The World Ends With You

Nintendo 3DS on kyllä yksi parhaita hankintoja, joita olen tehnyt. Itse 3D-ominaisuudesta en juuri välitä, mutta laite toimii moitteettomasti, sillä on mukava pelata sohvannurkassa ja mikä parasta, sille on ihan älytön määrä hyviä pelejä. Kun jossain kohtaa hoksasin ruveta 3DS-pelien lisäksi katselemaan vanhojen DS-pelien tarjontaa, elämänlaatuni parani vähintään 100 %. Ensimmäiset DS-pelihankinnat olivat Chrono Trigger ja The World Ends With You, joista kumpaakaan ei ole tarvinnut katua. Square Enix osaa hommansa.

Follow my lead! - Screw that!

TWEWY on erittäin omalaatuinen ja erittäin japanilainen peli. Siinä on erikoinen juoni, stereotyyppisiä hahmoja, täysin uniikki taistelusysteemi ja tolkuton määrä dialogia. Päähenkilö Neku on tyypillinen hartiat korvissa angstaava teini, jota ei kiinnosta mikään. Luojan kiitos hän alkaa vähitellen kasvaa aikuiseksi, kun hän yhtäkkiä joutuu vetäistyksi mukaan peliin, jossa seitsemän päivän aikana pitää joka päivä suorittaa tehtävä, tai kuolee. Tehtävät ovat näennäisen yksinkertaisia, luokkaa "mene paikkaan A" tai "tapa hirviöt paikassa B", mutta pian käy ilmi, että Shibuyassa mikään ei ole yksinkertaista. Kaupunki on täynnä noise-nimellä kutsuttavia hirviöitä, mutta pahimpia ovat reaperit, jotka työkseen metsästävät pelaajia. Noiseja vastaan ei voi taistella yksin, vaan jokainen pelaaja tarvitsee parin. Nekun seuraan lyöttäytyy ihQ-pirteä teinityttö Shiki, joka käy niin Nekun kuin pelaajankin hermoille. Kaiken lisäksi koko pelin ajan taustalla pauhaa japanilainen popmusiikki, johon ei vaan totu missään kohtaa. CAAALLIIIIINGG! Argh... öh, nyt kun itse asiassa kuuntelin hetken noita biisejä youtubesta, tuli kiva ja nostalginen fiilis. Pelottavaa.

Kaikki seisovat takakenossa ja ovat laihoja.

Taistelusysteemi on tosiaan uniikki, ja alkuun minulla oli vaikeuksia saada siitä kiinni. Yläruudulla pomppii Shiki, jota ohjataan ristiohjaimella. Alaruudulla heittelee taikoja Neku, jota ohjataan naputtelemalla ruutua kynällä. Samaan aikaan. Toki Shikin olisi saanut automaattiohjaukselle, mutta kukaan nyt mitään sellaista käytä. Päädyin lopulta taktiikkaan, jossa rämpytin koko ajan summamutikassa ristiohjainta ja keskityin Nekun ohjaamiseen, joka on vaativampaa, koska erilaisia taikoja on paljon ja jotkut vaativat näpyttämistä, jotkut vetämistä, jotkut ympyrän piirtämistä jne. Välillä oli tosin pakko hutkia kynällä minne sattuu ja katsella yläruutua, koska Shikillä pystyi tekemään comboja, joita keräämällä pääsi käyttämään vahvaa yhteishyökkäystä. Taistelu oli niin intensiivistä, ettei siihen kyennyt makuuasennossa eikä flunssassa. Käsiä särki ja verisuonet pullistuivat päässä. Kaiken lisäksi peli ei ole erityisen helppo (paitsi toki ehkä jos olisi pelannut helpolla vaikeusasteella). Ymmärrettävistä syistä en voinut ottaa taistelusta yhtään kuvaa.

Oikein!

Taistelujen lisäksi peli koostuu juonta kuljettavasta dialogista (varmaan 80%), ympäriinsä juoksentelusta ja shoppailusta. Hahmoille voi ostaa ominaisuuksia parantavia vaatteita ja ruokia, lisäksi Nekulle voi ostaa uusia taikoja. Koska mikään ei ole yksinkertaista, Shibuyan eri alueilla eri vaatemerkit ja taiat ovat vahvoja tai heikkoja. Hahmojen varusteluun saa kulutettua kiitettävän määrän aikaa. Pelin alkupuolella tuli tosiaan facepalmattua naama mustelmille teinihahmojen typerien juttujen takia, mutta onneksi hahmot kasvavat ja järkevöityvät tarinan myötä reilusti, ja lopulta heihin kykenee jopa kiintymään. Pelin edetessä tulee monessa kohtaa jännittäviä juonenkäänteitä, ja kokonaisuudessaan juoni oli minusta erinomainen. Kaiken kaikkiaan TWEWY jää reilusti plussan puolelle.

Beyond Good & Evil

Olen nyt jotenkin jämähtänyt pelaamaan taas vain vanhoja pelejä. Koneeni on alle vuosi sitten koottu mörssäri, jolla pyörisi mikä tahansa peli huippugrafiikoilla, mutta tyytyväisenä naksuttelen yli kymmenen vuotta vanhoja pelejä ja mietin, että vitsi että nämä grafiikat ovat varmaan näyttäneet hienoilta silloin kymmenen vuotta sitten. No, onneksi on tulossa sellaisia pelejä kuin Witcher 3, Dragon Age: Inquisition, Far Cry 4 ja Borderlands: The Pre-Sequel, joten koneeni pääsee kyllä vielä tositoimiin.

Jossain alessa taas huomasin kiinnostavalta näyttävän pelin, ja hetken googlauksen jälkeen vakuutuin, että se kannattaa ostaa. Beyond Good & Evil on suhteellisen tuntemattomaksi jäänyt, huonosti myynyt peli, joka sai kuitenkin kriitikoilta hyvät arvostelut (metascore 86). Ei siis muuta kuin keppi käteen, vihreää huulipunaa huuliin ja moukuttamaan vihollisia!

Jade ja Pey'j. Aww, katsokaa nyt niitä.

Pelin päähenkilö Jade asustelee Pey'j-setänsä ja orpolapsilauman kanssa majakassa. Maailmaa nuijinut sota leviää lopulta heidänkin kotikonnuilleen, kun DomZ-oliot hyökkäävät. Alpha Sections -niminen ryhmittymä väittää taistelevansa avaruusolioita vastaan ja suojelevansa ihmisiä, mutta todellisuus on toinen. Salainen IRIS-agenttipoppoo palkkaa Jaden hiippailemaan ympäriinsä ja valokuvaamaan todisteita Alpha Sectionsin hämäristä toimista. Pelin asetelma ja juoni ovat mielenkiintoiset, ja pelissä on muutama todella siisti ja yllättävä juonenkäänne. Hahmot ovat aivan ihania ja ikimuistoisia. Erityisesti Pey'jiin ei voi olla kiintymättä. Just put the thingamajig back in the whatchamacallit. Myös myöhemmin kuvioihin tuleva Double H on hillitön. D. B. U. T. T. Don't Break Up The Team!

Mielenkiintoiset leirit teillä.

Peli koostuu hiiviskelystä, vihollisten mättämisestä sekä kevyistä puzzle-elementeistä. Välillä kaahaillaan veneellä. Itse olisin kaivannut enemmän turpiinvetoa ja vähemmän piileskelyä, mutta toimi tämä näinkin. Kentistä etsitään erilaisia eläinlajeja valokuvattavaksi, mistä saa palkkioksi rahaa ja helmiä, joita tarvitaan aina välillä tietty määrä pelissä etenemiseen. Idea on hauska ja omaperäinen, sillä ympäristöä tulee tarkkailtua eri tavalla. Lisäksi tuli hienot Bioshock -fibat, kun ensimmäisenä vihollisen nähdessään vetäisi taskusta esiin kameran. Täytyy kyllä myöntää, että pariin kertaan menetin ihan totaalisesti hermoni tämän pelin kanssa, kun hiippailutehtävät venyivät liian pitkiksi ja varomatonta agenttia kohtasi kuolema kerrasta levyiksi -periaatteella. Onneksi peli antaa aina yrittää uudestaan aivan lähistöltä, joten pitkiä pätkiä ei koskaan joudu pelaamaan uudelleen.

Onneksi robotti ei tajua kurkistaa kulman taakse.

Lopussa tulee ihan törkeä, yllättävä ja sairaan siisti juonenkäänne. Törkeä siksi, että heti sen jälkeen pyörivät lopputekstit. Kaiken kukkuraksi niiden jälkeen tulee vielä uusi jäätävä juonenkäänne, ja sitten peli todellakin loppuu. Peli on tyyliin "ai niin muuten unohdinko mainita että olet sapelihammastiikerilohikäärme jolla on moottorisaha joka ampuu laseria" ja sitten vain loppuu (huom. ei pelin todellinen juonenkäänne, sori). Beyond Good & Evil 2:n on vahvistettu olevan kehitteillä jo 2008, mikä on vähän huolestuttavaa, mutta 2014 kehittäjä on taas vahvistanut työskentelevänsä pelin parissa. Toivottavasti kakkososa saadaan valmiiksi, sillä ehdottomasti haluan tietää, mitä Jadelle, Pey'j:lle ja Double H:lle tapahtuu.

Baldur's Gate II: Enhanced Edition

Varoitus: Tämä on erittäin sekava fangirl-sepustus, josta et luultavasti saa mitään järkevää irti, jos oikeasti haluat tietää jotakin tästä pelistä.

Läpäisin Baldur's Gate 2:n joitakin päiviä sitten. Steam kellotti peliajaksi 113 tuntia. Olen nyt useamman päivän miettinyt, mitä ihmettä kirjoittaisin tästä pelistä, mutta pää ja takki ovat edelleen tyhjät. Aloitetaanko vaikka siitä, että Baldur's Gate 2 on luultavasti paras koskaan tehty peli? Ensimmäisestä Palturin Porttia pelatessani olin aivan myyty taktisen taistelun, kiinnostavan juonen, ihastuttavien hahmojen ja hahmonluonnin ja tutkimisen vapauden edessä. Oli vaikea uskoa, että kakkososa voisi siitä enää parantaa. Silti heti kakkosen ensimetreillä jo tiesi, että ei jumalauta, tämä on jotain aivan ainutlaatuista. Tehkäämme siitä virallista: minun mielestäni Baldur's Gate 2 on paras peli koskaan! Tämä on aika paljon sanottu henkilöltä, jonka parhaat pelit top 10 -listalla on n. 30 peliä.

You point, I punch.

Alussa etsitään pari tuntia ulospääsyä vankilasta, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun lopulta löydät tiesi ulos ja olet keskellä valtavaa Athkatlan kaupunkia, tunne on uskomaton. Vielä uskomattomammaksi sen tekee se, että eräs rasittava ystäväsi ryöstetään pois sinua ärsyttämästä. Viimeistään, kun lähdet tutkimaan Athkatlaa ja tajuat sen olevan aivan valtava ja aivan täynnä mielenkiintoisia paikkoja ja tehtäviä ja hahmoja, on aivan pakko mennä HLTB:iin ja kirkua riemusta. Näin pitkiä pelejä ei varmaan enää koskaan tehdä. Eikä näin hyviä. Aaaaaaaaa.

Rasaad yn Bashir ♥

Varoitus: älä lue eteenpäin, jos hillitön fangirliys on sinusta pelottavaa, koska saatoin fangirliytyä joihinkin hahmoihin hieman liikaa.

Sitten ei muuta kuin kiertelemään maita ja mantuja ja suorittamaan tehtävistä tärkeintä: etsimään kuumimmat miehet partyyn... ei kuin siis pelastamaan maailmaa tietysti. Pidin useita eri followereja mukana pelin eri vaiheissa tehdäkseni heidän questinsa, mutta loppupeleissä oli täysin selvää, ketkä olivat partyssani: Lady Dzonne (chaotic good half-elf beastmaster), Keldorn (hän on kyllä aika vahvasti varattu, mutta ah, I pledge my service, and my life if need be), Minsc (koska Minsc on paras pelihahmo koskaan, ja Boo toiseksi), Haer'Dalis (koska saatoin käskeä hänen kävellä ympäriinsä vain kuullakseni hänen kertovan olevansa readier than a red-cheeked maiden, my friend), Rasaad (koska ehdottomasti piti päästä romanssaamaan hänet ja hän on muutenkin niin siisti hahmo) ja Jan Jansen (at your service! Jan ei ehkä ole Athkatlan kuumin sinkku, mutta rakastan häntä yli kaiken). Tykkäsin kyllä myös Anomenista, mutta kyllästyin, kun hän valitti n. 10 minuutin välein siitä, etten mennyt pelastamaan lasta lohikäärmeeltä, vaikka varsin hyvin tiesi että olimme vittu yrittäneet jo kaksi kertaa emmekä nyt vain saatana pärjänneet.

Hahmojen väliset keskustelut ovat ihan timanttia. Etenkin, jos niihin liittyy mitenkään Jan Jansen.

Pelasin default-vaikeusasteella, joka on hieman alkuperäistä Baldur's Gate 2:sta helpompi. Olin silti välillä ihan pulassa. Taisteluita voi lähestyä ihan tajuttoman monella eri taktiikalla. Etenkin tiettyjen taikojen käytön opetteleminen helpotti taisteluita ihan älyttömästi. Poppoossani ei ollut lopulta lainkaan hyvää clericiä, mikä vaikeutti asioita välillä huomattavasti, mutta aina jotenkin selvittiin. Jos jäin johonkin taisteluun pitkäksi aikaa jumiin, aloin kehittää hillittömiä taktiikoita (joidenkin mielestä huijausta, minun mielestäni nokkeluutta!) Yksi käyttökelpoisimmista oli cloudkillin heittäminen vihollisten näkökentän ulkopuolelta. Näin kaatui eräskin mahtava lohikäärme... sankarillisuus suorastaan väreili ilmassa. Kinkkisimmistä maageista selvisi yleensä lähettämällä viattomia summonparkoja yksi kerrallaan huoneeseen koppaamaan taikurien vahvimmat loitsut, minkä jälkeen heidät oli helppo hakata palasiksi. Ja vihdoinkin pääsin hyötymään ala-asteaikojen habbohotel-notkumisesta, sillä ovipeelous on todella vahva taistelutaktiikka! Viholliset eivät jostain syystä osaa nimittäin avata ovia. Eipä sitten muuta kuin lurettamaan niitä yksi kerrallaan ovesta sisään, ovi selän takana kiinni ja vihollinen levyiksi. Sitten seuraava sisään ja niin edespäin. Tämä taktiikka tunnetaan myös nimellä "seuraava potilas!" -taktiikka.

Pelasin minä välillä kunnollakin.

Tuo valopallo on Keldorn. Muut odottelevat kiltisti käytävässä.

No okei, en. Kun sain Keldornille 100 % magic resistancen ja -10 AC:n, peli meni ihan pelleilyksi. Keldorn meni edellä ja veteli kaikki vastustajat matalaksi yksinään, kun muu porukka odotteli kartan toisella puolen. Kaikki kulminoitui siihen, kun Keldorn lopulta soolosi Jon Irenicuksen ottamatta yhtään damagea. Siinä tilanteessa olisi varmaan pitänyt hävetä, mutta en ehtinyt, kun nauroin niin paljon. Taistelut vaikeutuivat huomattavasti Throne of Bhaalissa, jossa otin jatkuvasti pataan niin että soi. Erityisen hankala oli Draconis, jonka lopulta luretin törkeästi spike trappiin (saman tein lopulta koko pelin loppubossille, spike trapit ovat ihan törkeän op). Vaikeuksia oli myös Balthazarin kanssa. Yritin sitä taistelua n. 10 kertaa, kunnes ragequittasin. Seuraavana päivänä menin sen ensiyrittämällä. En vieläkään tiedä mitä tapahtui, koska en edes vaihtanut taktiikkaa välissä. Kävin myös tutkimassa Watcher's Keepin, joka oli todella hieno ja kiinnostava paikka (Legend of Grimrock much?) ja siellä kamppailin Demogorgonin kanssa KAUAN. Lopulta googlasin apua, kävin ostamassa Pierce Shield -spellin ja pistin hänet matalaksi.

Janilla on ihan parhaat jutut. Jos pelaat BG2:n ilman häntä, olet menettänyt n. puolet pelin sisällöstä.

Juoni on todella kiinnostava ja menee niin syvälle ihmisyyden syövereihin, että kaunokirjallisuus kavahtaa. Lisäksi joka paikka pursuaa jännittäviä questeja ja tutkittavaa. Eeppisten aseiden ja tavaroiden löytäminen tuntuu joka kerta aivan mahtavalta. Tästä ei peli parane. Sori, kaikki pelifirmat, turha yrittää.

Haluan lopuksi antaa erityismaininnan Cespenarille, joka on a good servant, oh yes! sekä Lilarcorille, koska olisi niin siistiä, jos häntä voisi dual-wieldata.

The Legend of Zelda: A Link Between Worlds

Opiskelu haittaa pelaamistani. Zeldan sentään sain viimein läpäistyä. Tätä tuli pelailtua silloin tällöin, pääasiassa reissun päällä, kun ei ollut tietokonetta tarjolla. Ehdottomat suosikkizeldani ovat Oracle of Ages ja Oracle of Seasons, joita pelasin ala-asteella pakkomielteisesti. Muistan, että ne olivat erittäin pitkiä ja vaikeita, enkä ole varma, voitinko lopulta koskaan edes viimeisiä possuja. Lähdin pelaamaan Link Between Worldsia tällä asenteella, ja toki petyin. Eihän tämä ole vaikea! Moni possu levisi käsiin ensiyrittämältä, lopputaistelukin meni kolmannella yrityksellä helposti. Vain pari kertaa jumitin jossakin pulmassa ihmettelemässä, mitä pitäisi tehdä (jostain syystä en ikinä tajunnut sulautua seiniin, mikä on ihan ymmärrettävää, koska se nyt vain sattui olemaan koko pelin idea). Muistamani nälkävuoden pituisilta tuntuneet luolastot oracleista olivat vaihtuneet vartissa läpäistäviin kolosiin! Mitä tämä on?

2d-3d-leikittely oli kyllä saatu toimimaan erinomaisesti. Kuvassa myös olohuoneemme lamppu.

Päästyäni yli hirveästä järkytyksestäni peli alkoi maistua. Link Between Worlds on taattua zeldalaatua. Se tuntui silti auttamatta lyhyeltä ja kepeältä välipalalta. En kyllä nyt mitenkään osaa sanoa, olivatko sarjan aiemmat pelit oikeasti vaikeampia, vai olinko lapsena vain ihan tolkuttoman paska pelaaja. Silläkin, että oraclejen läpäisy vei aikanaan kymmeniä tunteja kauemmin kuin tämän nyt, saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, etten osannut silloin juuri englantia. Link Between Worlds hyödyntää 3DS:n kolmiulotteisuutta todella näppärästi. Yleensä pelaan kaikkea 3d pois päältä, koska päätäni alkaa muuten särkeä, mutta tässä halusin pitää syvyysvaikutelman päällä. Luolastoista on tehty monikerroksisia, ja hankaliin paikkoihin päästään imeytymällä seinään ja kävelemällä tyynesti sitä pitkin toiselle puolen kuilua. Kikka on uusi ja ovela, ja tykkäsin siitä.

Ravio, sinä pihi paskiainen ♥ ja olohuoneen lampun comeback.

Suurin uudistus minulle oli kuitenkin tavaroiden haaliminen. Aiemmissa osissahan joka luolastosta on saanut aina uuden tavaran, jolla läpäisee juuri sen luolaston, sen luolaston possun ja jolla pääsee raivaamaan tien seuraavaan luolastoon. Nyt kaikki tavarat vuokrataan tai ostetaan vapaavalintaisessa järjestyksessä Raviolta, joka on nyt yksi suosikkipelihahmojani. Vuokratut tavarat menettää kuollessa. Itse tienasin rahaa perinteisesti nurmikonleikkaajana, kivienheittelijänä ja ruukkujensärkijänä hirveällä grindauksella ja ostin kaikki tavarat itselleni enkä vuokrannut mitään. Näin tätä peliä varmasti oli tarkoituskin pelata. Lopussa minulla oli ihan tolkuttomasti rahaa, jolla ei tehnyt mitään. Tavaroiden ostamisen myötä myös kaikki pelin luolat ovat pelattavissa vapaavalintaisessa järjestyksessä, joka on minusta täysi skandaali. Tuntui, että luolista oli pitänyt ottaa pituutta ja haastetta pois, jotta niissä kaikissa voisi pärjätä niin pelin alussa kuin lopussa.

Lopun juonenkäänteet ovat todella hurjat eivätkä lainkaan odotettavissa.

Spoiler alert: lopussa maailma pelastuu, kiitos Linkin, joka saa triforcea koskettamalla toivoa mitä vain, ja hän tietysti toivoo vitusti rahaa ja muijii... ei kun siis maailman pelastumista. A Link Between Worlds on viihdyttävä peli, ja ehdottomasti hyvä peli, mutta ei pärjää minun kirjoissani sarjan aiemmille osille.

The Walking Dead: Season 2 - Episode 4: Amid the Ruins

Olin tänään kiertelemässä kirpputorilla, kun siellä yhtäkkiä alkoi soida In the Pines / Where Did You Sleep Last Night, ja aloin melkein vollottaa hyllyjen välissä, kun mieleen tuli tämä. Samalla tajusin, etten ollut vielä ehtinyt pelata Walking Dead 2:n uusinta episodia. Kipaisin ostamassa torilta vadelmia, kiiruhdin kotiin ja pelasin sen. Odotukset olivat kovat, mutta jotenkin ihmeen kaupalla Telltalen pelit tuntuvat episodi episodilta jatkuvasti vain paranevan. Amid the Ruins on kiinnostava, jännittävä, koskettava ja yllättävä. Mieleen tulee vain yksi iso miinus: miten helvetissä Telltalella kuvitellaan, että jaksan odottaa seuraavaa episodia?!

Voi, Kenny.

Lopussa itkin. Henkilöt ovat niin todellisia ja immersoitumiskykyni niin voimakas, että sydän pakahtuu. En usko, että enää koskaan pystyisin pelaamaan tätä uudestaan. Enkä haluaisikaan. Minun Clemini on valintansa tehnyt ja seisoo niiden takana, vaikka ne välillä tuntuvatkin jälkeenpäin ihan järkyttäviltä. Se, että peli saa tuntemaan katumusta ja syyllisyyttä, on ihan älyttömän hieno juttu.

Partner.

En tiedä, miksi kirjoitan jokaisesta episodista erikseen tekstin, koska en ikinä onnistu saamaan niihin muuta sisältöä kuin yhyy yhyy ja palvokaa Telltalea, mutta jos joku haluaa perustaa kanssani uskonnollisen kultin tämän pelin ympärille ja laulaa valitusvirsiä, ottakaa yhteyttä.

Final Fantasy VII

Kaksi kuukautta töitä (ja työuupumusta) takana ja olen palannut elävien kirjoihin! Loman alettua tällä viikolla en ole tehnyt mitään muuta kuin pelannut, syönyt ja nukkunut. Ensi töikseni pelasin loppuun FFVII:n, joka on ollut kesken jo jonkin aikaa, sillä kaiken kaikkiaan pelin läpäisy vei 36 tuntia. Nyt on valtava aukko pelisivistyksessä täytetty! En ollut pelannut faikkari seiskaa koskaan aiemmin, enkä oikein tiennyt mitä uskaltaisin odottaa, sillä ihmiset tuntuvat perustaneen tyyliin uskonnollisen kultin kyseisen pelin ympärille. Pakko oli kuitenkin pelata, koska poikaystävä hehkutti tätä niin paljon.

Tämä tiimi vakiintui heti, kun sain Vincentin, enkä käyttänyt muita hahmoja enää kuin pakon edessä.

No, onhan tämä hyvä peli. Aika on toki ollut erittäin julma grafiikoille. Etenkin alussa kohtausten dramatiikka meni aika pahasti tragikomiikan puolelle, kun hahmot huitoivat palikkakäsillään keskellä kaurapuurotaustoja. Nyt saan kyllä sen uskonnollisen kultin kimppuuni. Anteeksi. Grafiikkoihin toki vähitellen turtui, eikä niihin kiinnittänyt enää paljon huomiota. Ja nyt kun mentiin jo pyhäinhäväistyksen puolelle, sanottakoon vielä, että jos tästä pelistä tehtäisiin uusintaversio FFVI:n grafiikoilla, se olisi ihan älyttömän hyvä peli. Musiikit sen sijaan ovat täyttä timanttia. Erityisesti chocobomusiikki löysi erityisen paikan sydämessäni. Voisin kuunnella tätä ikuisesti.

Red XIII ♥

Osasta pelin hahmoista tykkäsin, osa taas tuntui tyhjänpäiväisiltä. Ehdoton suosikkini oli Red XIII. Tykkäsin toki myös Cloudista, Vincentistä ja Cidistä. Ja Sephirothista! Fangirliydyin häneen täysin. Ei hän ole pohjimmiltaan paha, hänellä on vain ollut rankka lapsuus ja liian eeppinen tukka tähän maailmaan. Pelin juonesta minulla ei ole pahaa sanottavaa, hienohan se on, kiinnostava ja paikoin erittäin yllättäväkin. Välillä hahmojen välistä keskustelua on todella paljon luettavana, mutta se on onneksi kirjoitettu hyvin. Hahmojen väliset suhteet ja pelin teemat ovat hyvinkin koskettavia, mutta toisaalta peli on sitten täynnä paikoin aivan älytöntäkin huumoria. Tasapaino säilyy, mutta vessavitseiltä ei todellakaan säästytä.

SEPHIROTH TITTIIDII

Taistelusysteemi on taattua laatua. Puolivuoropohjaisuus toimii, tosin välillä iskee paniikki kun etsii jotakin tiettyä hillittömästä tavaravarastosta, jota ei ole laiskuudessaan jaksanut järkkäillä, vaikka pelissä on siihenkin erittäin toimiva ja helppo systeemi. Taistelut itsessään eivät ole kovin vaikeita, taisin kuolla pelissä kaiken kaikkiaan vain pari kertaa. Hyvän taktiikan löytämisellä on kuitenkin iso painoarvo. Loppujen lopuksi spämmäsin Cloudilla ultimaa, Redillä enemy skillejä ja Vincentillä healeja ja barriereja. Pelin lopussa iski ihan järkyttävä epätoivo, kun tunnin luolassa sompailun jälkeen kimppuuni hyökkäsi peräkkäin kolme loppubossia, eikä missään kohtaa saanut tallentaa. Onneksi selviydyin niistä ensiyrittämällä, mutta verenpaine kävi varmaan sellaisissa lukemissa, että elinikä lyheni vähintään vuodella.

gg no re

Viimeisessä kamppailussa Sephirothia vastaan tuli kyllä kirottua koko peli alimpaan helvettiin. Super novan animaation aikana suosittelen keittämään kahvit tai vaikka käymään juoksulenkillä. Kun animaatio alkaa viidettä kertaa, ei nimittäin enää paljon naurata. Kaiken lisäksi piestyäni loppubossia 15 minuuttia, käskin Cloudin käyttää megalixirin (joka healaa koko partyn kaikki HP:t ja MP:t). No, enpä huomannut, että Cloudilla oli päällä confusion, ja hän vanhana humoristina päättikin heittää megalixirillä ketäs muutakaan kuin Sephirothia. Se lienee peliurani tähän asti epätoivoisin hetki.

FFVII ei ole maineensa veroinen, mutta sen maine onkin niin älytön, ettei mikään peli ole sen veroinen. Erinomainen peli se on silti.

The Wolf Among Us

Ison pahan suden ja kumppaneiden seikkailut saivat neljännen osansa, joka piti tietysti päästä heti ahmaisemaan kuin kolme pientä porsasta. Tiesin, että seuraavat puolitoista tuntia olisin henkisesti täysin Fabletownissa, joten odotin innosta huolimatta kärsivällisesti, että olin yksin kotona ja saisin immersoitua rauhassa. Loppuun päästyäni ihmeekseni huomasin, etten taida olla kirjoittanut blogiini tästä pelistä aiemmin yhtään mitään. Karmea vääryys, joka korjataan nyt heti.

Sheriffiä ei paljon naurata.

On todella jännittävä idea laittaa lapsuuden satumaailmojen hahmot tosielämän New Yorkiin köyhyyteen ja kurjuuteen. Yksi kolmesta pienestä porsaasta vetää tupakkaa ja viinaa minkä ehtii, pieni merenneito työskentelee bordellissa ja kaunottaren ja hirviön avioliitto rakoilee. Hahmot on tehty uskottavasti ja dialogi kirjoitettu huolella, kuten Telltalelta sopii odottaakin. Ainoa harmini on ollut tuttujen hahmojen puute, sillä monet hahmoista ovat jenkkiläisistä tai brittiläisistä tarinoista tai lastenloruista, joista en ole koskaan kuullutkaan. Peli onkin keskeytynyt vaikka kuinka monta kertaa googlaamiseen.

Minun Bigbyni ei turhia pehmoile.

Onneksi päähenkilö on Walking Deadin tapaan todella onnistunut. Iso paha susi, tuttavallisemmin Bigby, on täydellinen sekoitus älyttömän siistiä kovista ja halua auttaa kaikkia. Bigby on Fabletownin sheriffi, ja pelissä irtoilee päitä siihen malliin, että töitä kyllä riittää. Ikävä kyllä läheskään kaikki asukkaat eivät osaa arvostaa Bigbyn työtapoja, mistä seuraa paljon kiistelyä. Tarina etenee toki raiteillaan, mutta pelaaja saa vaikuttaa Bigbyyn henkilönä melko paljon. Päätökset koskevat lähinnä sitä, yrittääkö puhua ihmisille vai pieksääkö tiedon näistä ulos, tai tappaako pahiksen vai jättääkö tämän eloon. Minun pelaamanani Bigby mättää kaikkia turpaan mennen tullen, mistä pelin naispääosa Lumikki ei ole ihan hirveän innoissaan.

Aina ei mene putkeen isolla pahalla sudellakaan.

The Wolf Among Us on pelinä aivan omaa luokkaansa (Walking Deadien kanssa), ja antaisin tälle aivan heittämällä täydet pisteet, jos olisin joku peliarvostelija (ehkä ihan hyvä, etten ole, sillä käyttäisin varmaan kaikissa peleissä lähinnä asteikkoa 90-100). Tarina ja henkilöt ovat äärettömän mielenkiintoisia, keskusteluvalintojen tekeminen aikarajojen puitteissa jotenkin hirveän palkitsevaa ja immersio niin voimakas, ettei sen suhteen voi muista peleistä puhua edes samalla viikolla. Jään hirveällä jännityksellä odottamaan seuraavaa osaa, joka ikävä kyllä onkin jo viimeinen. Jossain arvostelussa kirjoittaja väitti, että arvaa jo kaiken, mitä tapahtuu. Minulla ei kyllä rehellisesti sanottuna ole aavistustakaan, mutta luotan täysin siihen, että kaikki irtonaiset langanpätkät solmitaan. Ja olisihan se nyt ihan tylsää, jos tietäisi jo ennakkoon, mitä tapahtuu.

Pokemon X - I am the Champion!

Päihitin elite fourin ja pokemon championin 33 pelitunnin jälkeen. Kyllä, pokemonien kanssa leikkiminen ja kaikkien vastaantulevien pokemonien nappaaminen on vienyt hämmästyttävän paljon aikaa. Ikävä kyllä pokemonliigaan rullaluistellessani (tai pikemminkin päin sen seinää, oikeasti miten vaikeaa voi tuon hahmon ohjaaminen rullaluistimilla olla?) olin jo niin overlevelannut, että esimerkiksi tulityyppisten pokemoneiden mestari meni nurin neljällä surfilla. Lisäksi olin toki pokemonveteraanina ostanut 150 full restorea ja 50 reviveä, joita syötin pokemoneilleni kuin karkkia. Onneksi tekoälyvastustajat eivät pysty tuntemaan turhautumista.

Paras pokemon ever! En vieläkään tiedä, mikä tämän oikea nimi on.

Pokemon X:ssä on kyllä ihan siisti tarina, mutta hahmot ovat ihan järkyttävän pliisuja. "Rival" on kaverisi, jonka kanssa välillä vähän ottelette ja sitten hän kiltisti myöntää, että olet parempi. Not sure. Muistan, kuinka yli 10 vuotta sitten (herranjestas) Bluessa rivalini nimi oli aina PASKA, ja sain aina sydänhalvauksen, kun hänen tunnusmusiikkinsa yhtäkkiä alkoi soida ja hän tuli ja pesi pokemoneillani lattiaa. Eikä hän todellakaan ollut mikään kaveri! Smell ya later vaan itsellesi, PASKA! Lisäksi esimerkiksi elite fourin lohikäärmekouluttaja oli ihan älytön pettymys. Odotin jotain Lancen kaltaista, mutta hän olikin hihittelevä nainen, jonka mielestä oli ihan kiva otella. En usko, että hän edes tajusi olevansa pokemonliigassa.

Enkä edes aloita paasaamaan tästä maailman ärsyttävimmästä tyypistä AAAAARGHHH. Tietää sentään nimeni.

Kaikesta tästä huolimatta aivan pelin lopussa oli niin kaunis kohtaus, että tuli tippa linssiin. Ja ennen kuin kukaan tulee nauramaan, ettei Pokemon voi itkettää, katsopa ensimmäinen Pokemon-elokuva. Jos et itke Ashin muuttuessa kiveksi, olet ihmishirviö. No, lopputekstien jälkeen peli tarjosi kokonaan uuden kaupungin, josta löytyy safaria ja taisteluareena. Safari kuulosti todella siistiltä (oi miten ihana Safari Zone oli ensimmäisissä peleissä!) mutta ihanasti sinne pääseekin vain, jos on kavereita. Järkyttävää syrjintää, GameFreak! Taisteluareenalla pääsee taistelemaan loputtomiin muutamassa eri moodissa kaiken maailman kouluttajia vastaan. Lisäksi joku mies haluaa, että pyydystän hänelle joka päivä eri pokemonin, ja käski minun mennä etsimään Psyduckeja. En mennyt.

Myös lohikäärmeet kaipaavat hellyyttä ja leikkimistä.

Ehdottomasti paras uusi ominaisuus X:ssä on se, että pokemonien kanssa voi leikkiä. Se on ihan hirveän kivaa vanhalle tamagotchifriikille. Pokemonien kanssa voi pelata kolmea eri minipeliä, syöttää niille herkkuja ja silittää massua. Ihan parasta! Lisäksi löytyy minipeli, jossa teet pokemonisi kanssa samoja ilmeitä, jotka 3DS:n kamera tunnistaa (paitsi että se vaatii ihan järkyttävän jenkkihymyn, suomalainen ei riitä). Saa nähdä, minkä verran jaksan enää pelailla X:ää, kun se on nyt periaatteessa pelattu läpi. Tulevaisuudessa haluaisin ostaa Blackin tai Whiten, koska sisimmässäni elää ikuisesti 8-vuotias pokemonfani.

Tales of Monkey Island

Monkey Island -villitys on tullut tiensä päähän! Pelasin tänään sarjan ikään kuin viidennen pelin, Telltalen tekemän Tales of Monkey Islandin, loppuun. Sekä Monkey Island -sarjan että Telltalen fanitus nousi tämän myötä aivan uusiin sfääreihin! Aloittaessani peliä ajattelin, ettei se vain voi olla hyvä: ei siihen vain mitenkään ole mahdollista saada samaa uskomatonta tunnelmaa, joka sarjan ensimmäisissä osissa oli! Riemukseni olin väärässä.

Nauroin tälle varmaan vartin.

Pelistä näkee, että se on tehty rakkaudella. Viittauksia aiempiin osiin on todella paljon, ja kaikki parhaat henkilöt ovat taas mukana. Erityisesti tykkäsin siitä, että Voodoo Lady (en muista hänen nimeään, hehehe) saa tässä pelissä aiempaa paljon suuremman roolin. Vitsit pysyvät aika samalla linjalla kuin LucasArtsin peleissä, eli ovat sopiva sekoitus oikeasti hauskaa ja tyhmänhauskaa, ja uppoavat hölmöön huumorintajuuni kuin evil undead ghost zombie pirate LeChuckin miekka kaikkiin häntä vastustaviin. Ääninäyttely on hyvää kautta linjan. Erityisesti Guybrushin ääninäyttelijä, joka on sama kuin kolmosessa, tekee erinomaista työtä. Pulmat ovat aika loogisia ja siksi helpohkoja, mutta välillä sai kyllä pohdiskella ja oivaltaa, ja ainakin peli kulki sujuvasti eteenpäin.

Oi Winslow ♥

Joukkoon liittyy myös uusia hahmoja, joista kyllä näkee, että Telltalella osataan mieleenpainuvien hahmojen luonti. Erityismaininnan ansaitsevat ainakin Winslow, joka auttaa Guybrushia läpi koko pelin ja rakastaa karttoja, Morgan, joka saattaa pyytää idoliaan Guybrushia antamaan nimmarin ja hetken kuluttua kumauttaa tämän tajuttomaksi, ja Bugeye, joka on ensinnäkin aivan älyttömän siistin näköinen hahmo, ja toisekseen ihan eeppinen kovis (vai onko?) Pelissä on lisäksi todella paljon juonenkäänteitä Telltalelle tyypilliseen tapaan, mutta selvästi poiketen LucasArtsin Monkey Islandeista. Juoni oli minusta todella hieno. Hahmoista oli jopa onnistuttu tekemään sellaisia, että heihin todella kiintyi. Ainakin kolmessa eri kohdassa silmäni oikeasti kyyneltyivät! En olisi uskonut, että näin hauska peli voisi vaikuttaa tunteisiin myös näin. Aivan ihanaa!

Tällä kertaa ei (paljoa) miekkailla eikä kungfuilla apinoiden kanssa, vaan irvistellään!

Peli saattaa aiheuttaa kummallisia keskusteluja, kuten esimerkiksi tämän:
- Mitä sä teet?
- Laitan halvaantuneen kissan ruokaan rautahippusia, jotta voin oikeusistunnossa vetää esiin elektromagneettisen apinan ja liikuttaa sen avulla kissaa!
Ja kaiken lisäksi peli saa aikaan sen, että kyseinen lause tuntuu ihan normaalilta, arkipäiväiseltä lauseelta.

Hyvästi, Monkey Island, hyvästi, Guybrush! Kaipaan teitä jo.

Diablo 3 - vuosipäiväpippalot

Onko siitä tosiaan jo 2 vuotta, kun ostin poikaystävälleni synttärilahjaksi Diablo 3:n? Itselläni ei silloin ollut mitään mielenkiintoa pelata kyseistä peliä, mitä on nyt vaikea ymmärtää, sillä pelaamiseni on monipuolistunut parissa vuodessa ihan älyttömästi. Poikaystävänikin totesi, että "et sä tästä varmaan tykkäis" (muita kuuluisia tapauksia, joista hän on sanonut näin, on mm. Legend of Grimrock, johon hurahdinkin sitten pian ihan totaalisesti). Pelin mukana tuli kuitenkin passi, jolla kaveri pääsi ilmaiseksi kokeilemaan peliä skelekingiin eli Leo-Rikkiin asti (Diablo 3:sta pelatessa syntyy huikeita vitsejä, sillä edelleen jonkun ollessa ihan rikki jostakin sanomme hänen olevan ihan skelekingi), ja pari viikkoa poikaystävän peluuta katseltuani päätin käyttää kyseisen passin. Piestyäni Leoricin ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ostaa peli siltä istumalta ja hurahtaa seuraaviksi kahdeksi kuukaudeksi täysin. Tiedän, että monien mielestä Diablo 3 on/oli huono peli, mutta itse olen aina tykännyt siitä. Näin on kyllä hyvin monen pelin kohdalla. Minulla on selvästi erikoiskyky: tykätä lähes kaikista peleistä! Se on oikeasti ihanaa. Kokeilisitte haterit joskus.

Voi kamalaa, mitä olenkaan mennyt tekemään.

Kuten aiemmissa teksteissä olen jo selittänyt, Reaper of Souls palautti peli-innon kertaheitolla ja sai taas addiktoitumaan ja pahasti. Juuri, kun into alkoi vähän hellittää, Blizzard päätti hemmotella pelaajia oikein kunnolla: ensi torstaihin asti legendary drop ratea on nostettu 100 %:lla Diablo 3:n kaksivuotisen taipaleen kunniaksi. Hurraa! Ei muuta kuin epakkia taskut täyteen!

Legeä vaan sataa taivaalta!

Erittäin ikävästi minulla on järkelemäinen lopputentti ensi keskiviikkona, mutta palkitsen itseni ahkerasta lukemisesta aina parilla riftillä. Uusi patchikin tuli juuri, ja siinä on todella kivoja pikku muutoksia. Esimerkiksi blood shardeja, joilla voi yrittää uhkapelata itselleen legejä, saa nyt korkeamman vaikeusasteen rifteistä enemmän. Kelpaa, koska pelaamme yleensä torment III-V:lla (kutonen on vielä valloittamatta!) Bountyista palkkioksi saatavat cachet sisältävät nyt entistä todennäköisemmin legejä nekin. Kaiken huipuksi crusaderia, jolla olen nyt pelannut eniten, buffattiin aika reilulla kädellä. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, koska crusaderini Nicepuppy tuntui jo valmiiksikin ihan imbalta muihin classeihin verrattuna. Paras uudistus on kuitenkin se, ettei Tyrael enää kerro viiden minuutin välein ruokailutottumuksistaan!

Paras mahdollinen kama demon hunterille, setti-itemeistä viis!

Harmikseni minulla on hyvin vähän innokkaita pelikavereita tällä hetkellä, sillä he ovat joutuneet syvälle Dark Souls 2:n ja oikean elämän syövereihin (mielenkiintoinen yhdistelmä, muuten). Jos joku kaipaa peliseuraa, laita vaikka kommenttia! Upeaan klaaniini saa myös liittyä, mutta kannattaa varautua siihen, että ensimmäinen rankki on nimeltään Nubu. Okei, myönnän, ei kannata liittyä.

Asioita, joita voi tapahtua vahingossa peleissä, mutta ei oikeassa elämässä

On perjantai-ilta ja olen yksin kotona. Mitä teen? Juon viiniä ja kuuntelen Bastionin soundtrackia. Se on ehdottomasti paras pelisoundtrack, mitä koskaan on tehty.

Asiaan! Viihdytän usein itseäni mietiskelemällä, mitä kaikkea voi peleissä tehdä vahingossa, mitä oikeassa elämässä ei mitenkään voisi tapahtua. Ajattelin nyt jakaa näitä asioita blogissani, vaikka nämä todennäköisesti eivät naurata ketään. Itse räkätän näille sitten senkin edestä.

Siis kuvitelkaa nyt!

- Menet kauppaan ja katselet tavaroita myyntipöydällä mietiskellen, mitä ostaisit. Yhtäkkiä kätesi lipsahtaa ja varastat vahingossa omenan!

- Kävelet kadulla ja yrität mennä puhumaan vastaantulijan kanssa, mutta humautatkin häntä vahingossa miekalla naamaan!

- Kimppuusi hyökätään, ja yrität rynnätä pakoon, mutta vahingossa otatkin taskustasi terveysjuoman ja pysähdyt juomaan sitä!

- Yrität kertoa ihmiselle, että rakastat häntä, mutta vahingossa käsketkin hänen painua helvettiin!

- Yrität nostaa maasta tavaran, mutta sen sijaan kerta toisensa jälkeen vahingossa alatkin jutella tavaran vieressä seisovan ihmisen kanssa!

Hillitöntä.

Pelihullun tunnustukset

Kun olin lapsi, oli aivan eeppistä saada uusi peli. Vanhemmat eivät niitä nimittäin hetken mielijohteesta ostelleet. Luimme veljeni kanssa isän tilaamasta MikroBitistä peliarvosteluja, katsoimme silmät kiiluen Tilttiä ja yritimme kuvitella, millaista olisi pelata mitäkin peliä. Latailin paljon demoja netistä, ja Huvi ja hyöty -romppu oli aina uskomaton aarreaitta. Muistan saaneeni siistejä pelejä myös muropaketista ja jäätelöautosta (Herkules ja Dropmania ainakin). Välillä tein myös oman Pelit-lehden, jossa arvostelin kaikki pelit, jotka meiltä löytyi. Meillä oli jossakin vaiheessa ainakin Jazz Jackrabbit 2, Theme Hospital, Theme Park World ja Turok (pelkäsimme dinosauruksia niin paljon, että pelasimme aina kaikki mahdolliset cheatcodet päällä). Lisäksi vietimme paljon aikaa katsellen, kuinka äitini pelasi Raymaneja ja Tomb Raidereita (itsekin yritimme niitä monesti, mutta emme tainneet juuri pärjätä) ja isäni Silent Hunteria.

Ehkä tämän pohjustuksen jälkeen on helpompi ymmärtää, miksi hamstraan pelejä. Minusta on ihanaa ajanvietettä selata Steamia tai GOG:ia ja etsiä hyviä tarjouksia. Joku tekee tätä vaatteiden tai kenkien kanssa, minä pelien! Tuntuu ihanalta, että aina jos jonkin pelin haluaa, on mahdollista ostaa se. Kun vielä voi puolittaa kustannukset poikaystävän kanssa, pelit ovat aika halpaa hupia. Ostan hyvin harvoin pelejä täydellä hinnalla, sillä kaikki tulee alennukseen jossain vaiheessa. Aina, kun näen hyvän alennuksen kiinnostavasta pelistä, ostan sen, vaikka en aikoisikaan pelata sitä lähiaikoina. Siksipä noita on kertynyt melkoinen kasa.

Aion nyt listata tähän kaikki omistamani pelit, joita en ole pelannut läpi. Alleviivaus tarkoittaa, että peli on kesken tai sitä on pelattu ainakin jonkin verran. Myöhemmin, kun saan näitä pelattua, editoin tätä viestiä ja poistan pelejä listalta. Ja kun taas ostelen ties mitä, lisään ne tähän.

Operaatio Läpipeluu alkakoon!

- Assassin's Creed
- Assassin's Creed 2
- Assassin's Creed Brotherhood
- Assassin's Creed Revelations
- Banished
- Bioshock 2
- Braid
- The Banner Saga
- Beatbuddy: Tale of the Guardians
- Crusader Kings II
- Dark Souls: Prepare to Die Edition
- Dark Souls 2
- Dead Island
- Dead Island Riptide
- Deus Ex: Human Revolution - Director's Cut
- Devil May Cry 4
- Dishonored DLC: Knife of Dunwall
- Dreamfall: The Longest Journey
- Dust: An Elysian Tail
- Fallout
- Final Fantasy VI
- Final Fantasy VII
- Fire Emblem Awakening
- FTL: Faster Than Light
- Giana Sisters: Twisted Dreams
- Guacamelee! Gold Edition
- Hotline Miami
- L.A. Noire
- The Legend of Zelda: A Link Between Worlds
- LIMBO
- Machinarium
- Magickan DLC:t
- Mark of the Ninja
- Metro 2033
- Monaco
- Mount & Blade: Warband
- Portal 2
- Puzzle Quest: Galactrix
- Rayman Origins
- Risen
- Risen 2 - Dark Waters
- Sacred 2 Gold
- Sacred Citadel
- Saints Row 2
- Saints Row: The Third
- Sam & Max Save the World
- Sam & Max: The Devil's Playhouse
- Starseed Pilgrim
- Super Meat Boy
- The Swapper
- Total War: SHOGUN 2
- Tower Wars
- Towns
- Trine 2
- XCOM: Enemy Unknown

Ohops. Toivottavasti lista vähitellen lyhenee, eikä pitene... Vähän pahalta näyttää, koska kesä ja Steamin summer sale lähestyvät.

The Walking Dead: Season 2 - Episode 3: In Harm's Way

Tätä on taas odotettu. Ja odotettu. Ja odotettu. Toivoisin, että Telltale nopeuttaisi episodien julkaisemista sekä Walking Deadissa että Wolf Among Usissa, koska ne ovat niin huikeita, että niitä on aivan tuskaa odottaa. Toisaalta haluan episodini hyvin tehtyinä ja viimeisteltyinä, joten pystyn juuri ja juuri antamaan anteeksi. Lisäksi on ehkä ihan hyvä jaksojen välillä vähän hengähtää ja sulatella asioita, kun yleensä pelaan kaiken läpi yhdeltä istumalta. Nyt vain saa taas jännäillä, milloin tätä saadaan lisää. En spoilaa, mutta taas kerran jäätiin jakson lopussa aivan hurjaan paikkaan.

Clementine on ehdottomasti yksi parhaista pelihahmoista koskaan.

Taas kerran puolitoista tuntia humahti niin vauhdilla, että lopussa hämmästytti, miten tämä nyt jo voi loppua. Tunnelmaa luodaan erinomaisesti, ja pelaaja immersoituu niin vahvasti, että... nojoo tämä menee taas ihan geneeriseksi paskanjauhannaksi.

Story of my life.

Jos et ole vielä pelannut Walking Deadia, tee se nyt.

Dark Souls - 13 tuntia pelattu

Dark Soulsin ylistystä on puskenut joka tuutista jo vaikka kuinka kauan. Olen aina sivuuttanut sen ajattelemalla, etten kuitenkaan osaisi pelata sitä enkä pääsisi yhtään mihinkään. Huonot hermotkin minulla on, ja en varmasti uskalla hiippailla missään luolissa. Sitä paitsi olen surkea pelaamaan padilla, ja kaikki muut mahdolliset ja mahdottomat tekosyyt (näissä olen mestari, tunnetuimpia on "siis mä kuolin vaan siks että mun hahmo on liian nopee!")

Sitten poikaystäväni yllytti ja puoliksi pakotti minut pelaamaan Dark Soulsia. Nyt olen pelannut sitä 13 tuntia, enkä ehkä enää ikinä voi pelata mitään muuta. Elämäni on pilalla. Onneksi voi aina olla hollow!

Välillä urakka alkaa tuntua ylivoimaiselta, mutta onneksi tämä jamppa jaksaa aina kannustaa.

On ihan hirveän kutkuttavaa hiippailla kilpi ojossa askel kerrallaan eteenpäin ja tietää, että milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Hienoimpia hetkiä ovatkin olleet sellaiset, joina päähän tipahtaa yhtäkkiä katosta limaklöntti, ja hahmosi pyristelee surkeasti vastaan, etkä voi kuin katsella hidasta kuolemaa. Ja tuhansia sieluja, jotka jäävät lojumaan jonnekin syvälle viemäreiden syövereihin. Oppi menee perille: ensi kerralla katse tiukasti kattoon! Uudella yrityksellä kuljet tiukasti pää takakenossa, kunnes rotta puraisee varpaasta ja kuolet myrkytykseen. Se niistä viidestätuhannesta sielusta sitten. Oppi menee jälleen perille: helevetin helevetin helevetti, tuonne en kyllä mene enää ikinä.

Mennäkö vai eikö mennä?

Onneksi pelissä on paljon erilaisia reittejä ja paikkoja, joten jos viemärit alkavat riepoa, voi suunnata vaikka kaupungin kaduille tai metsään. Tämän takia jumiin jäämistä ei juurikaan tapahdu. Jos joku bossi tuntuu liian hankalalta, voi levutella missä tahansa tai yrittää edetä jollakin toisella alueella. Tarpeeksi seikkailtuaan saa auki erilaisia oikoreittejä, mikä on minusta suorastaan nerokasta. On ihan uskomaton tunne, kun aivan piestynä avaa vapisevin käsin oven tuntemattomaan, ja sen takana odottaakin tuttu paikka. Erilaisia vihollisia on kiitettävä määrä, ja uuden vihollisen kanssa ensimmäistä kertaa taisteleminen on aina hirvittävän jännittävä paikka, sillä jokaista hirviötyyppiä vastaan on omat kikkansa. Taisteleminen on palkitsevaa, sillä pelkästään äksää rämppäämällä ei pääse kuin hengestään. Väisteleminen ja blokkaaminen on pakko oppia, jos mielii alkualuetta pidemmälle.

Pelaajien jättämät viestit ovat joskus hyödyllisiä, joskus täyttä trollausta, joskus hirveän hauskoja.

13 tunnissa olen ehtinyt tappaa hirveän läjän monsuja, kerätä (ja menettää) tuhansia ja tuhansia sieluja, ja pari bossiakin olen piessyt. Olen nyt tasolla 33, ja into sen kun kasvaa. Tutkittavaa tuntuu olevan vielä todella paljon. Tällä hetkellä olen tosin kirottu, paras aseeni on hajoamispisteessä, ja olen jumissa viemäreissä. No, mitäs pienistä. Dark Souls on yksi parhaita pelejä, joita olen koskaan pelannut. Olen sitä paitsi hirveän ylpeä itsestäni, kun pärjäänkin tuossa ihan hyvin. En olekaan niin surkea taistelija kuin luulin!

Padiongelmia: Dark Souls ja Monaco

Dark Souls: Prepare to Die Edition ei todellakaan ollut alkuun nimensä veroinen. Kuten viime tekstissä kerroin, ensimmäinen ragequit tuli jo ihan käsittämättömän ärsyttävän Games for Windows Live -systeemin kanssa. Säädimme poikaystäväni kanssa hirveällä raivolla varmaan tunnin, ennen kuin löysimme ne oikeat tunnukset, joille juuri tämä peli oli rekisteröity. Emmepä tienneet, että siitä se hupi vasta alkaisi. Dark Soulsia suositellaan aina pelattavan padilla, joten tietysti halusin näin tehdä. Se vain oli tehty niin hankalaksi, että normaaleilla hermoilla varustettu ihminen ei siihen kykene. Poikaystäväni on onneksi hullu, joten hänen latailtuaan ties mitä viruks... siis modeja koneelleni pääsin vihdoinkin aloittamaan. Katsoin piiitkän alkuvideon ja löin vetoa poikaystäväni kanssa, kauanko menisi, ennen kuin kuolisin ensimmäisen kerran. Hän veikkasi 10 minuuttia, mistä olin kovasti otettu. Veikkaus meni pahasti pieleen, koska pitikin säätää vielä ainakin toinen tunti. Alkuvideon jälkeen peli nimittäin kaatui. Sain tämän takia luoda hahmoni kolme kertaa ja katsoa kyseisen jumalattoman pitkän ja nopeasti tylsäksi käyvän alkuvideon uudestaan ja uudestaan, sillä sitä ei jostain käsittämättömästä syystä voinut skipata. Lopulta pääsin kuitenkin juoksentelemaan vankityrmään, jossa totesin kamerakontrollit hyvin kömpelöiksi. Hetken säheltämisen jälkeen hoksasin, että jos käännän tattia vaaka-akselilla, kuvakulma pyörii pystyakselilla. Heh-heh. Siinä vaiheessa julistin, että Dark Soulsin PC-käännös on niin umpisurkeasti tehty, ettei se ansaitse tulla pelatuksi, ja menin katsomaan telkkaria. Poikaystäväni oli kuitenkin päättänyt, että minun on aivan pakko pelata Dark Soulsia, ja sääti hiki hatussa vielä varmaan tunnin kannustavien kommenttieni voimalla ("anna nyt vaan olla, ei siitä kuitenkaan mitään tuu" yms.)

Muahhahhaa! Olen Rontti Fuckin, eikä PC-käännöksen surkeudella ole mitään tekemistä nimeni kanssa!

Lopulta homma lähti oikeasti toimimaan. Otin rohkaisuryypyn punaviinillä ja lähdin matkaan. Hahmoni on thief, koska rosvot saavat heti alussa kaikki tavalliset lukot avaavan master keyn, mikä kuulosti mielestäni erittäin hyödylliseltä. Painellen kömpelösti koko ajan vääriä nappeja (koska en ole pelannut mitään padilla vuosikausiin) rymysin eteenpäin. Ensimmäiselle bossille tullessani ryntäsin toki heti miehekkäästi pakoon, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi, sillä pääsin hetken kuluttua hyppäämään selustasta sen kimppuun. Tai olisin päässyt, ellen olisi jäänyt ihmettelemään liian pitkäksi aikaa ("siis mikä toi RB näistä napeista nyt olikaan?") Bossi kahmaisi minut piilopaikastani ja kiljuin niin kovaa, että tänään saa taas odotella häätöilmoitusta. Myös portaita alas vierinyt iso kivi aiheutti saman reaktion. Poikaystävänikin säikähti ihan jumalattomasti - ei kiveä, vaan huutoani. Yllätin kuitenkin itsenikin ja kukistin pomon toisella yrittämällä. Sitten sekoilin ympäriinsä ja keräsin tavaroita itsemurhasyöksyillen ("ei toi lohikäärme varmaan huomaa, jos mä vaan ihan hiljaa hiippailen hakemaan sen kamat...") ja harjoittelin parryamista (poikaystävä: "ei ehkä kannattais harjotella sillon, kun sulla on enää milli helaa jäljellä"). Tapoin myös vahingossa kauppiaan ja sain häneltä epicciä ja pahan omatunnon. Sekoilu jatkuu tänään, sillä olen taas ihan myyty. Mahtava peli!

Olemme todenneet, että split farming on tehokkain taktiikka.

Hirveästä padisäädöstä onkin sitten luontevaa siirtyä Monacon pariin, sillä tämän pelin kanssa tuli väännettyä kanssa varmaan pari tuntia ennen kuin pääsimme pelaamaan. Halusimme nimittäin pelata local co-oppina, mutta Monacopa ei halunnut meidän niin tekevän, vaan itsepintaisesti kieltäytyi tunnistamasta padia. Parin ragequitin, ohjelmien latailun ja padien vaihtelemisen jälkeen lopulta saimme homman kuitenkin toimimaan, ja kyllähän se kannatti. Yhteistyöpeleissä on sitä jotakin. Monacossa pelataan läpi erilaisia kenttiä, joissa varastetaan rahaa, suoritetaan jonkinlainen tehtävä (esim. ryöstetään pankki tai vapautetaan uusi rikolliskaveri) ja paetaan paikalta. Pelattavia hahmoja on paljon. Omia suosikkejani ovat tällä hetkellä cleaner, joka voi hiippaillessaan pistää vartijoilta vintin pimeäksi, sekä mole, joka voi hakata seiniä nurin ja luoda kenttään uusia reittejä. Kentistä löytyy erilaisia apuvälineitä, kuten savupommeja, aseita ja valepukuja, joten erilaisia lähestymistapoja ongelmaan riittää. Emme ole vielä ehtineet pelata kovin paljon, mutta tähän asti Monaco on ollut hauska peli.

Nyt lienee pakko katsella vähän koulujuttuja, mutta sen jälkeen on edessä paluu Dark Soulsin maailmaan. Jäin jumiin isoon miekkamieheen, joka vartioi ihan varmasti jotain hienoa. Hänen kanssaan ei olisi pakko sotia, mutta itse ryntään hänen miekkansa epicinkiilto silmissä niin monta kertaa, kuin tarvitsee.

Hupsista

Kappas, katosin yhtäkkiä kahdeksi kuukaudeksi. Syytän koulua, jossa alkoi isotöinen kurssi maaliskuussa... no okei, ehkä enemmän ovat vaikuttaneet Reaper of Souls ja ESO. Ja laiskuus, myönnän! Ei se mitään. Nyt olen repinyt itseni ihanan kamalan peliriippuvuuden synkistä syövereistä ja ajattelin taas jatkaa blogiin kirjoittelua. Aloitetaan vaikka sillä, mitä olen tehnyt nämä kaksi kuukautta. Siis pelien suhteen. Olen minä oikeassakin elämässä kaikenlaista tehnyt, mutta ketään ei kiinnosta lukea tenteistä ja lenkkeilystä, joten annetaan niiden olla.

Tässä kohtaa aloin kirjaimellisesti hihkua riemusta. Stan ♥

Tuon Batmanin jälkeen aloitin hirveän Monkey Island -putken. Pelasin ensin kakkosen special editionina, enkä joutunut pettymään yhtään. Peli jatkaa täsmälleen samaa erinomaista laatua kuin ensimmäinenkin. Vitsit tekevät pelaamisesta edelleen melkoista vatsalihastreeniä. Erityismaininnan ansaitsee Herman Toothrotin filosofianopetus pelin loppupuolella. Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole paikalla, minkä värinen puu on? Siitä sitten vain arvailemaan värejä. Joita on ihan järjettömän tolkuton määrä. Oikeasti, varmaan vartin ainakin saa istua rämpyttämässä. Täysjärkinen ihminen varmaan antaisi olla, koska keskustelu ei ole missään määrin pakollinen. Itse en kuitenkaan ole periksiantavaa sorttia, joten lopulta Guybrush keksi oikean vastauksen: all colours! Silloin Herman kysyy, mitä tämä kokemus on opettanut nuorelle miehelle, johon tämä vastaa: että filosofia ei ole aikani väärtiä. Johon Herman: I'm very impressed, it takes most people years to reach this point. Hyvä että pääsin pelin loppuun, kun nauroin niin kuollakseni vaikka miten kauan. Vieläkin hykerryttää.

On aina ihana tavata vanhoja rakkaita ystäviä.

Monkey Island 2:n jälkeen en voinut tehdä mitään muuta kuin pelata kolmosen. Visuaalinen ilme oli aivan erilainen, mutta tykkäsin siitä. Kolmonen ei ollut niin tajunnanräjäyttävän hillitön kuin aiemmat pelit, mutta sen parissa viihtyi silti. Vieläkin alkaa naurattaa, kun mieleen tulee bottomless mug policy. Myös insult sword fightingin paluu ilahdutti.

En myönnä rämpyttäneeni äksää tässä sata kertaa peräkkäin ja räkättäneeni keskenkasvuisesti.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nelonen ei sitten ihan hirveästi naurattanutkaan. Kömpelö 3D-grafiikka ei millään istu seikkailupeliin, ja käyttöliittymä oli niin järkyttävä, että ohjain lensi seinään pari kertaa. Jatkuvasti tuli tunne, että pulmiakin oli yksinkertaistettu todella paljon, jotta ne kykeni ylipäätään ratkomaan surkean käyttöliittymän kanssa. Hauskat hetkensä oli tässäkin pelissä, mutta lopussa yritin vain hirveän raivon saattelemana päästä pelin loppuun, jotta voisin unohtaa sen. Mikä pettymys.

Normipäivä.

Sitten tulikin Reaper of Souls. Olin ensin ajatellut, että ostan sen vasta myöhemmin, koska ehtisin pelata sitä vain viitisen päivää ennen ESO:a. Poikaystävän kanssa kuitenkin yllytimme toisiamme ja ratkesimme molemmat törsäämään tähän. Paras päätös ikinä. Tasokaton noustua 70:een, auction housen sulkeuduttua ja smart lootin marssittua esiin Diablo 3:sta tuli ihan uskomattoman hyvä peli. Siis kyllähän sitä tuli pelattua yli 250 tuntia silloin kaksi vuotta sitten, kun se julkaistiin, ja silloinkin siitä kovasti pidin. Blizzardilta oli ehdottomasti oikea päätös sulkea AH ja lisätä legendary drop ratea, sillä nyt Diablo 3 on kuin eri peli. Legeä tippuu ehkä yksi tunnissa tai kahdessa! Uusi hahmoluokka, crusader, on myös todella siisti. Minulla on kaikkien kuuden classin edustajat levelillä 70, ja tällä hetkellä juuri crusaderini on se, jolla on hauskinta ja tehokkainta pelata. Edelleen tahkoan Diablo 3:sta monta tuntia päivässä, joskin se pahin legenkiilto-silmissä-24/7-pelaaminen on jo ohi.

Maisemat pysäyttävät.

ESO:n early accessin alettua elämäni loppui pariksi viikoksi. Tamriel lumosi minut taas täysin. Upea pelihän tämä on, vaikka arvostelijat ovatkin olleet minusta hämmentävän torjuvia. Grafiikat, maailma, hahmonkehitys ja questit ovat minusta kaikki aivan huippuluokkaa. Bugeja tosin oli aivan liikaa, mutta selvisin niistä pelaamalla useampaa hahmoa rinnakkain. Tällä hetkellä en pelaa ESO:a enkä maksa siitä kuukausimaksua, koska jumahdin kavereiden kanssa taas Diablo 3:een niin täysin. Ehdottomasti aion palata pelaamaan Arkarianilla, Urzolgalla ja Finds-Her-Couragella, kuhan siltä taas tuntuu. Siihen mennessä bugitkin on varmaan jo fiksailtu.

Siinäpä se. Tällä hetkellä harkitsen vakavasti Dark Soulsin aloittamista. Itse asiassa yritin jo, mutta en yhtään mitenkään muistanut niitä saakelin gamesforwindowslive-tunnuksiani, joten ragequittasin jo ennen pelin alkamista. Lienee jonkin sortin ennätys? Tämä herättää vahvoja epäilyksiä, etteivät hermoni kestä Dark Soulsin pelaamista. Jäänee nähtäväksi.

Batman: Arkham Origins

Välttelin pitkään Originsin pelaamista sen saamien huononpuoleisten arvostelujen takia, sillä en halunnut pettyä. Tykkäsin Arkham Asylumista ihan älyttömästi ja keräilin jopa kaikki Riddlerin arvoitukset. Arkham Citystä pidin myös kovasti, mutta hyydyin keräilyssä hyvin nopeasti valtavan pelialueen takia. Luettuani, ettei Origins pidä yllä sarjan huikeaa tasoa, ajattelin etten välttämättä edes pelaa sitä. Pari päivää sitten päätin kuitenkin hetken mielijohteesta kokeilla, ja 15 tuntia peliaikaa humahti ohi aivan huomaamatta. Arkham Origins ei ehkä vedä vertoja Asylumille ja Citylle, mutta kerron teille salaisuuden: huonokin Arkham-peli on silti ihan pirun hyvä.

Mie oon lepakkomieeees!

Eikä Origins missään nimessä huono ole. Se jatkaa täsmälleen samaa linjaa aiempien pelien kanssa tuomatta juuri mitään uutta. Se on paljon parempi ratkaisu kuin sotkea valmiit, toimivat kuviot. Origins tuntuu enemmän City 2:lta kuin kokonaan uudelta peliltä, mikä ei todellakaan ole huono asia, kuten varmasti kaikki Cityn pelanneet tietävät. Pelialue on sama, mättö on samaa, vihollisetkin ovat pitkälti samoja. Kovin pitkälle metsään ei voida mennä. Erinomainen taistelusysteemi ei ole vanhentunut päivääkään, vaan vihollisia saa nakutella nassuun niin paljon kuin sielu sietää. Uutuutena mukaan tulevat sähköhanskat, joilla voi mätkiä ketä tahansa armoreista huolimatta ja jotka tekevät kovaa vahinkoa. Ne voi kuitenkin aktivoida vasta hetken riehumisen jälkeen. Toisaalta ihan hauska lisä, toisaalta välillä en jaksanut käyttää niitä ollenkaan (vaikka peli sitä koko ajan kärsivällisesti ehdotteli), koska ne tuntuivat melkein huijaamiselta vahvuutensa ansiosta.

Pelini bugasi tähän. Tuo naama tulee uniini.

Origins vain tuntui paljon kömpelömmältä ja bugisemmalta kuin aiemmat osat. Osittain kyseessä saattavat olla ajan kultaamat muistot, mutta kun yön ritari hyppää kolmatta kertaa samassa kohdassa jorpakkoon sen sijaan, että hyppäisi sen yli, immersio kärsii kovan kolauksen. Meinasin menettää uskoni suosikkisankariini myös, kun hän hajotti seinän, jäi jumiin sen palasten väliin ja kuoli hitaasti vihollistuleen. Tai kun hän lattian sijaan laskeutui kaiteelle, ei osannut sen päällä seisoessaan heiluttaa nyrkkejään ja otti komeasti pataan viholliselta, joka hänen piti yllättää. Lisäksi peli kertaalleen jäätyi ihan kokonaan, ja pariin otteeseen kohtasin bugin, joka esti tehtävässä etenemisen. Tällainen tilanne on juuri ylläolevassa kuvassa: vihollista ei vain mitenkään voinut kuulustella. Ilmeisesti noin komeaa kaveria ei vain voi olla tarpeeksi lähellä.

Mad Hatter saa pelissä oman sivutehtävänsä, mistä riemuitsin kovasti.

Sivutehtävinä voi ottaa kiinni enemmän tai vähemmän tuttuja rikollisia, kuten Riddlerin ja Anarkyn. Sivutehtävät olivat pääasiassa kiinnostavia, mitä nyt Deadshot jäi ottamatta kiinni, koska aargh miten rasittavaa se oli. Kulutin varmaan puoli tuntia yrittäen hienosti taktikoiden napata mokoman overpoweroidun nilkin, mutta kun hänellä oli enää milli helaa piinallisen pitkän hiippailun jälkeen, hän teleporttasi jostain syliinsä panttivangin ja, koska minulla toki oli jo nyrkki puolimatkassa ilmassa kohti häntä, hän tappoi viattoman vankinsa ja tehtävä toki failasi saman tien ja alkoi täysin alusta. Ymmärrän kyllä, että tehtävä on helppo kärsivällisellä mielenlaadulla, mutta jos sellaista ei löydy, ei auta kuin hakata nyrkillä seinää ja näppäimistöä ja olla enää ikinä yrittämättä uudelleen. Olkoon vapaana sitten, tuskin se montaa ihmistä ampuu.

Edustavien taisteluscreenshottien otto osoittautui vaikeaksi, sillä taisteleminen oli liian hauskaa.

Kaiken kaikkiaan Origins oli minulle positiivinen yllätys, sillä en odottanut siltä juuri mitään. Minulla oli todella hauskaa sitä pelatessani. Ehdottomasti suurin pettymys oli loppubossin puute, sillä sellaista ei voi sanoa pelissä olevan. Odotin vielä montaa haastavaa taistelua, kun peli yhtäkkiä loppui. Muuten juoni oli ihan kiinnostava ja toimiva. Metascore (74) ei taaskaan kertonut kaikkea, kumma juttu. Kyllä tämä ehdottomasti ansaitsee tulla pelatuksi, jos sarjan aiemmat osat on jo tahkonnut läpi.