Batman: Arkham Origins

Välttelin pitkään Originsin pelaamista sen saamien huononpuoleisten arvostelujen takia, sillä en halunnut pettyä. Tykkäsin Arkham Asylumista ihan älyttömästi ja keräilin jopa kaikki Riddlerin arvoitukset. Arkham Citystä pidin myös kovasti, mutta hyydyin keräilyssä hyvin nopeasti valtavan pelialueen takia. Luettuani, ettei Origins pidä yllä sarjan huikeaa tasoa, ajattelin etten välttämättä edes pelaa sitä. Pari päivää sitten päätin kuitenkin hetken mielijohteesta kokeilla, ja 15 tuntia peliaikaa humahti ohi aivan huomaamatta. Arkham Origins ei ehkä vedä vertoja Asylumille ja Citylle, mutta kerron teille salaisuuden: huonokin Arkham-peli on silti ihan pirun hyvä.

Mie oon lepakkomieeees!

Eikä Origins missään nimessä huono ole. Se jatkaa täsmälleen samaa linjaa aiempien pelien kanssa tuomatta juuri mitään uutta. Se on paljon parempi ratkaisu kuin sotkea valmiit, toimivat kuviot. Origins tuntuu enemmän City 2:lta kuin kokonaan uudelta peliltä, mikä ei todellakaan ole huono asia, kuten varmasti kaikki Cityn pelanneet tietävät. Pelialue on sama, mättö on samaa, vihollisetkin ovat pitkälti samoja. Kovin pitkälle metsään ei voida mennä. Erinomainen taistelusysteemi ei ole vanhentunut päivääkään, vaan vihollisia saa nakutella nassuun niin paljon kuin sielu sietää. Uutuutena mukaan tulevat sähköhanskat, joilla voi mätkiä ketä tahansa armoreista huolimatta ja jotka tekevät kovaa vahinkoa. Ne voi kuitenkin aktivoida vasta hetken riehumisen jälkeen. Toisaalta ihan hauska lisä, toisaalta välillä en jaksanut käyttää niitä ollenkaan (vaikka peli sitä koko ajan kärsivällisesti ehdotteli), koska ne tuntuivat melkein huijaamiselta vahvuutensa ansiosta.

Pelini bugasi tähän. Tuo naama tulee uniini.

Origins vain tuntui paljon kömpelömmältä ja bugisemmalta kuin aiemmat osat. Osittain kyseessä saattavat olla ajan kultaamat muistot, mutta kun yön ritari hyppää kolmatta kertaa samassa kohdassa jorpakkoon sen sijaan, että hyppäisi sen yli, immersio kärsii kovan kolauksen. Meinasin menettää uskoni suosikkisankariini myös, kun hän hajotti seinän, jäi jumiin sen palasten väliin ja kuoli hitaasti vihollistuleen. Tai kun hän lattian sijaan laskeutui kaiteelle, ei osannut sen päällä seisoessaan heiluttaa nyrkkejään ja otti komeasti pataan viholliselta, joka hänen piti yllättää. Lisäksi peli kertaalleen jäätyi ihan kokonaan, ja pariin otteeseen kohtasin bugin, joka esti tehtävässä etenemisen. Tällainen tilanne on juuri ylläolevassa kuvassa: vihollista ei vain mitenkään voinut kuulustella. Ilmeisesti noin komeaa kaveria ei vain voi olla tarpeeksi lähellä.

Mad Hatter saa pelissä oman sivutehtävänsä, mistä riemuitsin kovasti.

Sivutehtävinä voi ottaa kiinni enemmän tai vähemmän tuttuja rikollisia, kuten Riddlerin ja Anarkyn. Sivutehtävät olivat pääasiassa kiinnostavia, mitä nyt Deadshot jäi ottamatta kiinni, koska aargh miten rasittavaa se oli. Kulutin varmaan puoli tuntia yrittäen hienosti taktikoiden napata mokoman overpoweroidun nilkin, mutta kun hänellä oli enää milli helaa piinallisen pitkän hiippailun jälkeen, hän teleporttasi jostain syliinsä panttivangin ja, koska minulla toki oli jo nyrkki puolimatkassa ilmassa kohti häntä, hän tappoi viattoman vankinsa ja tehtävä toki failasi saman tien ja alkoi täysin alusta. Ymmärrän kyllä, että tehtävä on helppo kärsivällisellä mielenlaadulla, mutta jos sellaista ei löydy, ei auta kuin hakata nyrkillä seinää ja näppäimistöä ja olla enää ikinä yrittämättä uudelleen. Olkoon vapaana sitten, tuskin se montaa ihmistä ampuu.

Edustavien taisteluscreenshottien otto osoittautui vaikeaksi, sillä taisteleminen oli liian hauskaa.

Kaiken kaikkiaan Origins oli minulle positiivinen yllätys, sillä en odottanut siltä juuri mitään. Minulla oli todella hauskaa sitä pelatessani. Ehdottomasti suurin pettymys oli loppubossin puute, sillä sellaista ei voi sanoa pelissä olevan. Odotin vielä montaa haastavaa taistelua, kun peli yhtäkkiä loppui. Muuten juoni oli ihan kiinnostava ja toimiva. Metascore (74) ei taaskaan kertonut kaikkea, kumma juttu. Kyllä tämä ehdottomasti ansaitsee tulla pelatuksi, jos sarjan aiemmat osat on jo tahkonnut läpi.

The Secret of Monkey Island: Special Edition

Walking Deadin uuden episodin jälkeen iski ihan järkyttävä himo seikkailupeleihin. Eilen sainkin sitten neronleimauksen ja päätin, että nyt viimeinkin pelaan ne kuuluisat Monkey Islandit - viimeinkin voisin kutsua itseäni pelaajaksi ilman, että häpeän puna nousee poskilleni! Paras koskaan pelaamani seikkailupeli on ehdottomasti The Longest Journey, ja erittäin hyvänä kakkosena tulevat Syberiat. Molemmat olivat mielikuvituksekkaita, kauniita ja tunnelmallisia pelejä kekseliäillä pulmilla ja ikimuistoisilla henkilöhahmoilla. The Secret of Monkey Island toki on aivan eri luokkaa huumorinsa kanssa, mutta tykkäsin siitä ihan älyttömästi. En ole pitkään aikaan nauranut niin paljon videopelille, tai oikeastaan millekään. Tyhmät vitsit eivät voi olla huonoja.

Aivan - molempiin tarvitsee tuollaisen härvelin!

Suureksi riemukseni pelisarjan kahdesta ensimmäisestä pelistä on tehty remaket parannelluilla grafiikoilla ja ääninäyttelyllä, joka oli ihan hämmästyttävän hyvää. Remakelta voisi odottaa korkeintaan keskinkertaista ääninäyttelyä, mutta tämä löi ällikällä ja teki hahmoista todella eläväisiä. Hauskasti pelissä oli mahdollisuus milloin tahansa vaihtaa alkuperäisiin grafiikoihin, mutta myönnän, että pelasin käytännössä koko ajan tällä uudemmalla versiolla. Käyttöliittymä oli nykypelaajalle alkuun hämmentävä, sillä komentoja löytyi look at, pick up, push, pull, talk to, close, open, use ja give. Kunhan niitä oppi käyttämään, peli sujui ongelmitta. Pulmat tuntuivat loogisilta, eikä niihin koskaan jäänyt jumiin kovin pitkäksi aikaa. Kuitenkin ne olivat sen verran haastavia, että niiden ratkaiseminen aiheutti muutamat riemunkiljahdukset. Läpäisyyn meni 8 tuntia.

Vanhat grafiikat ovat kyllä omalla tavallaan kauniit.

Ehkä hauskin osio pelissä oli sen keskivaiheilla, kun piti opetella miekkailua. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että miekkailussa pärjää se, joka osaa solvata vastustajaa parhaiten! Sitten vain seisomaan keskelle tietä ja haastamaan kaikki ohikulkijat, jotta heiltä oppii uusia solvauksia. I got this scar on my face during a mighty struggle! - I hope now you've learned to stop picking your nose! Pelin huumori oli juuri niin pöljää, että se iski minua suoraan makuhermoon. Oli ihan hillitöntä olla veden alla hukkumassa köyteen sidottuna, kun ympärillä oli kuusi teräasetta, joihin ei aivan yltänyt, ja laiturilla kaksi merirosvoa mietiskeli, pitäisikö heidän heittää veitsi veteen vai ei.

Nauroin tälle vitsille ihan liikaa.

Kyllä Monkey Island on ihan maineensa arvoinen. Suosittelen kaikille tätä special editionia, olit sitten pelannut pelin joskus lapsuudessasi tai et. Uudisversio on huolella ja rakkaudella tehty! Riemukseni samanlainen versio löytyy sarjan toisestakin pelistä, jonka pelaan varmaan myöskin piakkoin. Vähän vain huolestuttaa, mistä saan sitten sarjan kolmannen ja neljännen pelin - pikaisella googlauksella niitä ei myydä missään. Vitonen onkin sitten Telltalen ja löytyy Steamista. Kaikki nämä on joka tapauksessa ehdottomasti pelattava!

Far Cry 3

Tämä teksti alkaa ihan samalla tavalla, kuin melkein kaikki aiemmatkin: en ole pelannut sarjan aiempia pelejä ja ostin tämän jostakin hyvästä alesta hetken mielijohteesta. Meillä oli juuri silloin lanit, ja kaverini tokaisi: "mä en ymmärrä tota sun pelien ostelua!" Myönnän, että minulla on vähän liikaa pelejä, joita en ole ehtinyt pelata, mutta halpojen pelien ostelu vain siksi, että huvitti, johtaa usein ihan mahtaviin lopputuloksiin. Niin kävi nytkin. Far Cry 3 oli ympäristöltään ja juoneltaan kiinnostava, suurimman osan aikaa jännittävä, mutta pääasiassa kuitenkin hauska kokemus. FPS-kokemukseni rajoittuu Fallout 3:een & New Vegasiin ja kahteen Borderlandsiin, joten vähän jännitti, osunko mihinkään. Valitsin kuitenkin keskimmäisen vaikeustason, mikä osoittautuikin hyväksi valinnaksi. Ajoittain peli oli haastava, mutta ei missään kohtaa liian vaikea.

Pelin alkupuolella tuli pysähdeltyä ihan vain ihailemaan upeita maisemia.

Pelin päähenkilö on Jason Brody, ja kyllä, minulla (ja etenkin vierestä seuranneella poikaystävälläni) oli vaikeuksia olla jatkuvasti huutelematta JASON! JASON! Jasonin lomareissu kavereiden kanssa menee pieleen, kun heidät otetaan vangiksi. Heti pelin alussa toki juokset henkesi edestä pakoon viidakon sydämeen luotien viuhuessa joka puolella. Itse olin siinä kohtaa jo ihan myyty (kuten olen aina kaikissa peleissä ilmeisesti, kun blogiani lukee taaksepäin). Jasonin täytyy toki pelastaa kaverinsa, mutta mitä ihan tavallinen koulupoju mahtaa merirosvoille? Onneksi merirosvoja vihaava rakyat-heimo ottaa hänet huomaansa, tatuoi käden, aseistaa ja lähettää matkaan. Peli on samalla tarina Jasonin kasvamisesta aikuiseksi. Olin odottanut pelkkää FPS-rymistelyä, mutta Far Cry 3:ssa on oikeasti hieno ja kiinnostava tarina.

Tässä todiste erinomaisista parkkeeraustaidoistani.

Koska pelasin vähän aikaa sitten Ubisoftin toisen pelin, Assassin's Creed nelosen, suorastaan häkellyin alkuun yhtäläisyyksistä. Alueita avataan kiipeämällä radiomastoihin (ja houkutus tehdä leap of faith on ihan hirveä), crafting-systeemi on molemmissa peleissä käytännössä täysin sama ja molemmat sisältävät reilusti hiippailua. Toisaalta ei kannata muuttaa sellaista, mikä toimii. Far Cry 3 yllätti hiippailumäärällään. Vihollisten hallussa olevien tukikohtien valtaaminen on pelissä tärkeässä asemassa, ja jos kaikki viholliset saa tukikohdasta tapettua heidän huomaamatta Jasonia, saa huomattavan ekspabonuksen. Ei siinä mitään, mutta totesin olevani ihan kammottavan surkea hiippailija tässä pelissä. En tiedä miksi, koska esim. Dishonoredissa minulla ei ollut ongelmia. Sneak missionini päättyivätkin yleensä siihen, että ammuin kaikkia todella salamyhkäisesti haulikolla naamaan.

Grafiikoihin on panostettu.

Tukikohtien valtaaminen avaa sivutehtäviä, joita on neljää tyyppiä: juonelliset sivutehtävät (älkää tehkö sitä, missä pitää valokuvata kuolleita merirosvoja, sen loppu on jäätävä), metsästystehtävät, wanted deadit ja supply dropit. Metsästyshommat ovat siitä tärkeitä, että eläinten nahoista voi tehdä lisää nyssäköitä ja pussukoita, joissa kantaa tavaraa. Tehtävät ovat joskus aika kuumottavia, kerrankin piti mennä tiheään viidakkoon ja tappaa neljä leopardia pelkällä jousipyssyllä, mitään muuta ei saanut käyttää. Villieläimet ovat pelissä muutenkin ihan oma lukunsa. Tiikerit tai krokotiilit voivat hypätä kimppuun aivan yllättäen, ja tekevät vieläpä huomattavaa vahinkoa. Sain pari kertaa melkein sydänhalvauksen, ja niin saivat kyllä varmaan kaikki, jotka kuulivat kiljaisuni. On myös todella humoristista, kun yrität hiipiä vihollistukikohtaan, ja yhtäkkiä tiikeri puraisee persauksista ja koko tukikohta alkaa räiskiä kohti. Wanted dead -tehtävissä pitää käydä tappamassa viholliskomentaja veitsellä huitaisemalla, mikä on välillä vähän haasteellista, kun sillä pirulaisella itsellään on haulikko. Ehdottomasti hauskimpia tehtäviä mielestäni olivat kuitenkin supply dropit, joissa pitää tietyn ajan sisällä kaahailla tietty reitti. Paras suoritukseni oli hirveän sähläyksen jälkeen lentää ilmaan ja laskeutua suoraan maaliin katon kautta pyörähtäen. Mönkijällä.

Tyttöystävä ei aina arvosta Jasonin menoa.

Tukikohtien valtaaminen ja sivutehtävät ovat vapaaehtoisia, ja niistä jaksoin tehdä noin puolet. Pelin läpäisyyn meni n. 22 tuntia, joten jos tekisi kaiken vapaaehtoisen, tuohon saisi useamman tunnin vielä lisää. Lisäksi löytyy toki hirveä määrä kaikkea keräiltävää, joita en jaksanut yhtään ruveta etsimään. Tekemistä siis riittää. Suosittelen Far Cry 3:sta kaikille, vaikka ei niin räiskinnöistä tykkäisikään, sillä tämä peli on paljon enemmän kuin pelkkä räiskintä. Sitä paitsi huomasin alkavani tykätä räiskimisestä. Etenkin loppua kohti päätehtävät menevät ihan hillittömän hauskoiksi, kun kaikki vain räjähtelee ympärillä ja meno on ihan mahtavaa. Pelissä on myös useita mieleenpainuvia hahmoja, joista tunnetuin on varmasti Vaas. Oma suosikkini oli kuitenkin Sam, joka tulee mukaan vasta pelin loppupuolella. Klikkasin saman tien Steamin toivelistalle Far Cry 3: Blood Dragonin, jota on myös kehuttu paljon. Ehkä löysin nyt sisältäni pienen räiskijän.

The Walking Dead: Season Two - Episode 2: A House Divided

Tuosta ei otsikko enää sekavammaksi mene! Huomasin tänä aamuna, että Walking Dead 2 oli saanut uuden jakson. Hurraa! Pitihän se päästä pelaamaan saman tien. Näkyy muuten olevan nyt alennuksessa Steamissa, joten kannattaa käydä se sieltä nappaamassa, jos et vielä ole sitä tehnyt. Itse ostin pelin heti, kun se oli mahdollista, koska rakastin ensimmäistä Walking Deadia yli kaiken. Yritän tässä jutustella pelistä yleisellä tasolla, joten spoilereita ei tarvitse pelätä. Paitsi jos et ole pelannut ensimmäistä Walking Deadia, sen tapahtumista en voi olla höpisemättä.

Oh Lee, how we miss you... me and Clem both.

Kun Lee mainitaan pelissä, tulee tippa linssiin välittömästi niin päähahmolle Clementinelle kuin pelaajallekin. Onneksi peliin on laitettu kohtia, joissa Leestä saa kertoa muille hahmoille ja muistella, kuinka hyvä mies hän oli. Se on terapeuttista. Lee on ehdottomasti yksi parhaita pelien päähahmoja ikinä (no, Geralt voittaa tässä nipin napin). Kun kuulin, että kakkosessa pelataan Clemillä, en tykännyt ajatuksesta. Eikö olisi outoa pelata lapsella? Ja mitä Clem muka mahtaa walkereille? Ensimmäisen episodin aikana aloin jo tottua ajatukseen, ja viimeistään tämä toinen vakuutti minut. Clemillä on ilo pelata. Monessako videopelissä saa pelata lapsihahmolla? Asiat pääsee näkemään vähän erilaisesta näkökulmasta. Clem ei koskaan ole niin pahassa hengenvaarassa muiden ihmisten kanssa kuin aikuinen olisi, sillä aika harva lopulta tappaisi lasta. Sen lisäksi hän osaa puolustaa itseään ihan hyvin. Kiitos siitä Leelle... voi, Lee...

Maailma on julma.

Ykkösepisodissa oli pari niin inhottavaa kohtaa, ettei niitä meinannut kestää (tämä ei ole välttämättä negatiivinen asia). Se myös eteni vauhdikkaasti ja marssitti estradille sellaisen määrän uusia hahmoja, että perässä oli vaikea pysyä. Tämä toinen episodi oli selvästi parempi. Tapahtumien välissä oli enemmän rauhallisia hetkiä, joina sai keskustella hahmojen kanssa, käppäillä ympäriinsä ja ihan vain sulatella tapahtumia. Kyllästyä ei silti ehtinyt, sillä toimintakohtaukset jaksottivat tarinaa hyvin. Hahmoista alkaa jo välittää, ja juoni tiivistyi huomattavasti. Episodit kestävät noin 1,5 tuntia per kappale, ja tämä vetäisi mukaansa niin, että olin ihan tyrmistynyt, kun se jo loppui. Päästiin jo hyvin lähelle ensimmäisen pelin laatua. Ja se on todella paljon se, koska minusta Walking Dead on ehdottomasti yksi parhaita pelejä koskaan, jos ei jopa paras.

Zombit eivät ehkä ole kovin älykkäitä, mutta varmasti olet itsekin joskus yrittänyt työntää ovea, jota pitäisi vetää.

Olen nyt todella innoissani tästä. Tarina jäi jännittävään paikkaan, ja episodin lopussa näytetyt teaserit olivat ihan älyttömän siistejä. En tiedä, miten jaksan odottaa seuraavaa osaa! En kyllä tiedä, miten jaksan odottaa myöskään Wolf Among Us:n kolmososaa, tai Tales from the Borderlandsia, tai Game of Thrones Season 1:stä... Telltale Games on parasta ikinä. Taas tuli tällainen kunnon fangirl-avautuminen, mutta kun tykkään kaikesta niin paljon! On se ainakin parempi kuin inhota kaikkea ja valittaa koko ajan.

Hearthstone

Pääsin Hearthstonen betaan joulukuussa ja pelasin sitä silloin aika paljon, mutta sittemmin se on hukkunut peliröykkiööni. Nyt kuitenkin innostuin taas pelaamaan ja totesin, että pari matsia Hearthstonea päivässä virkistää mieltä ja sielua. Hearthstone on Blizzardin uusi peli, jossa mätkitään korttia pöytään, rakennetaan pakkoja ja ostetaan uusia kortteja legendaryjen toivossa.

Joskus tulee turpaan niin että soi. Joskus taas pääset itse nöyryyttämään vastustajaasi.

Hearthstonen korttipelissä on todella helpot säännöt. Joka vuoron alussa nostat kortin ja saat pelata pöytään niin monta korttia kuin pystyt. Jokaisella kortilla on hinta, jota mitataan manakristalleilla. Ensimmäisellä vuorolla sinulla on yksi manakristalli, toisella kaksi, kolmannella kolme ja niin edelleen. Pakka täytyy siis rakentaa niin, että sieltä löytyy sekä halpoja kortteja alkupeliin että kalliita mörssäreitä loppupeliin. Jos sinulla on pöydässä minioneja, saat lyödä niillä joko vastustajaa tai tämän omia hirviöitä. Samalla vuorolla, jolla laitat kortin pöytään, et saa vielä lyödä sillä. Lisäksi jokaisella eri sankarilla on oma erikoisvoimansa, joka maksaa kaksi manakristallia ja jota voi käyttää kerran vuorossa.

Mahdollisimman harvinaisia kortteja nyt vaan pakka täyteen, että vastustaja tulee kateelliseksi...

Säännöt eivät kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaiset kuin niistä voisi olettaa. Pelissä on valtava määrä erilaisia kortteja, jotka tekevät ties mitä erikoisuuksia. Peruskortteja ovat tauntit, jotka vihollisen täytyy tappaa ennen kuin hän voi lyödä muita komennettaviasi tai sankariasi, ja charget, jotka saavatkin lyödä jo sillä vuorolla, kun ne laitetaan pöytään. Sitten löytyy vaikka mitä. Minulla on mm. kortti, jolla saan yhden vihollisen minionin omakseni, jos hänellä on niitä pöydässä vähintään neljä. Minusta on hieno idea, että tehdään peli hyvin yksinkertaisilla säännöillä, joita sitten väännellään ties kuinka monelle mutkalle kaiken maailman ihmekorteilla.

Jee, kultainen kortti! Niissä on niin hienot animaatiot, että vastustajalla menee pupu pöksyyn.

Hyvin suuri osa Hearthstonea on omien pakkojen kokoaminen, ja siitä pelille ehdottomasti täydet pisteet. Jotta voi pärjätä, on pakko käyttää järkeä ja yrittää kasata oikeanlaiset kortit yhteen. Uusia kortteja ostetaan pelivaluutalla, jota saa suorittamalla päivittäisiä tehtäviä (esim. voita 3 peliä jollakin tietyllä sankarilla tai tapa jonkin verran vastustajien minioneja). Tietenkin niitä voi ostaa myös oikealla rahalla. Uusien korttien avaaminen on jännittävää, ja niitä pääsee ostamaan mukavan usein ihan vain pelailemalla. Jos saa monta samaa korttia (pakassa voi olla jokaista korttia vain kaksi kappaletta), niitä voi muuttaa pölyksi ja craftata siitä uusia kortteja. Itse tykkään Hearthstonesta todella paljon. Ainoa miinus ovat pelaajat, jotka miettivät siirtojaan ihan järjettömän kauan. Onneksi heitä voi uhkailla laittamalla hahmonsa huutamaan heille. I will crush you!

The Elder Scrolls Online Beta

Olen unelmoinut Elder Scrolls Onlinesta vuosia. Kun sain kuulla, että se on viimein tulossa, en meinannut uskoa sitä todeksi. Ilmoittauduin betatestaajaksi heti, kun se oli mahdollista. Tietenkään en päässyt betaamaan kuin vasta muutama viikko sitten, jolloin stressitestiin kutsuttiin ilmeisesti kaikki halukkaat. Jännitin koko viikon. Mitä jos se ei olekaan hyvä? Mitä jos petyn taas, kuten Skyrimin kanssa kävi? Viikonloppuun valmistauduttiin täyttämällä jääkaappi pikaruualla ja limsalla. No okei, myönnän, se ei eroa ihan kauheasti normaaleista viikonlopuistani. Tänä viikonloppuna on taas betatesti ja NDA on poistettu, joten voin julkaista kuvia ja tilittää tuntojani.

Oi Morrowind, kuinka kaunis olet!

Onneksi onneksi onneksi minun ei tarvinnut pettyä. ESO on aivan upea. Ensinnäkin se on yksi kauneimmista koskaan pelaamistani peleistä. Maisemat ovat kaiken huipuksi todella vaihtelevia eri alueiden välillä: löytyy Morrowindin ihania sienipuita, aavikkoa, sademetsää ja tylsää lumista vuoristoakin. Betahahmoni on Finds-His-Courage, argonialainen dualwielderi/jousimies. Kun peli julkaistaan, teen altmer-maagin, se on ollut selvä jo vuosia. En ole vielä varma, päädynkö ihan pelkkään taikojen viskelyyn vai johonkin battlemage-tyyppiseen ratkaisuun. Oli kuitenkin ihana päästä nyt betassa Morrowindiin seikkailemaan, sieltä kun on niin kauniita muistoja, eikä sinne sitten altmerilla pääse.

Finds-His-Courage. Argonialaiset ovat upeita!

Taistelusysteemi on kiinnostava. Se ei ole muista mörpeistä tuttu skillientähtäämissysteemi, vaan hiirtä näpäyttämällä huidotaan miekalla, staffilla tai vasaralla. Jousi pitää tietysti virittää ja tähdätä käsin. Sarjan aiemmille peleille on siis pysytty ihailtavan uskollisena. Tämä varmasti jakaa mielipiteet, itse olen aivan haltioissani (no pun intended). Pelissä vaikuttaisi olevan paljon kiinnostavia questeja, joiden tekemisessä on ainakin Morrowindin alueella hyödynnetty hienosti lorea. Siitä miljoona plussaa, sillä olen joskus käyttänyt hyvin paljon aikaa mm. kaikkien Oblivionin in-game-kirjojen lukemiseen. Miksei Elder Scrolls -lorea voi opiskella yliopistossa?

Cheydinhal, blogini tunnuskaupunki.

Käväisin lyhyesti Cyrodiilissa, joka on siis valtava PvP-alue. Sekin oli pullollaan questeja ja kiinnostavia paikkoja. En halunnut tutkia kovin tarkkaan, koska hahmoja ei saa kuitenkaan pitää betan jälkeen. Haluan jättää kaiken hienon löydettävän päähahmolleni, jotta yllätykset eivät mene hukkaan. Kävin tietenkin blogilleni uskollisena Cheydinhalissa etsimässä kellareita. En löytänyt yhtään, jossa minulta olisi kysytty yön väriä. Se onkin ainoa asia, johon olen tässä pelissä pettynyt. Kun ESO julkaistaan kuukauden päästä, olen niin, niin onnellinen.