Dark Souls - 13 tuntia pelattu

Dark Soulsin ylistystä on puskenut joka tuutista jo vaikka kuinka kauan. Olen aina sivuuttanut sen ajattelemalla, etten kuitenkaan osaisi pelata sitä enkä pääsisi yhtään mihinkään. Huonot hermotkin minulla on, ja en varmasti uskalla hiippailla missään luolissa. Sitä paitsi olen surkea pelaamaan padilla, ja kaikki muut mahdolliset ja mahdottomat tekosyyt (näissä olen mestari, tunnetuimpia on "siis mä kuolin vaan siks että mun hahmo on liian nopee!")

Sitten poikaystäväni yllytti ja puoliksi pakotti minut pelaamaan Dark Soulsia. Nyt olen pelannut sitä 13 tuntia, enkä ehkä enää ikinä voi pelata mitään muuta. Elämäni on pilalla. Onneksi voi aina olla hollow!

Välillä urakka alkaa tuntua ylivoimaiselta, mutta onneksi tämä jamppa jaksaa aina kannustaa.

On ihan hirveän kutkuttavaa hiippailla kilpi ojossa askel kerrallaan eteenpäin ja tietää, että milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Hienoimpia hetkiä ovatkin olleet sellaiset, joina päähän tipahtaa yhtäkkiä katosta limaklöntti, ja hahmosi pyristelee surkeasti vastaan, etkä voi kuin katsella hidasta kuolemaa. Ja tuhansia sieluja, jotka jäävät lojumaan jonnekin syvälle viemäreiden syövereihin. Oppi menee perille: ensi kerralla katse tiukasti kattoon! Uudella yrityksellä kuljet tiukasti pää takakenossa, kunnes rotta puraisee varpaasta ja kuolet myrkytykseen. Se niistä viidestätuhannesta sielusta sitten. Oppi menee jälleen perille: helevetin helevetin helevetti, tuonne en kyllä mene enää ikinä.

Mennäkö vai eikö mennä?

Onneksi pelissä on paljon erilaisia reittejä ja paikkoja, joten jos viemärit alkavat riepoa, voi suunnata vaikka kaupungin kaduille tai metsään. Tämän takia jumiin jäämistä ei juurikaan tapahdu. Jos joku bossi tuntuu liian hankalalta, voi levutella missä tahansa tai yrittää edetä jollakin toisella alueella. Tarpeeksi seikkailtuaan saa auki erilaisia oikoreittejä, mikä on minusta suorastaan nerokasta. On ihan uskomaton tunne, kun aivan piestynä avaa vapisevin käsin oven tuntemattomaan, ja sen takana odottaakin tuttu paikka. Erilaisia vihollisia on kiitettävä määrä, ja uuden vihollisen kanssa ensimmäistä kertaa taisteleminen on aina hirvittävän jännittävä paikka, sillä jokaista hirviötyyppiä vastaan on omat kikkansa. Taisteleminen on palkitsevaa, sillä pelkästään äksää rämppäämällä ei pääse kuin hengestään. Väisteleminen ja blokkaaminen on pakko oppia, jos mielii alkualuetta pidemmälle.

Pelaajien jättämät viestit ovat joskus hyödyllisiä, joskus täyttä trollausta, joskus hirveän hauskoja.

13 tunnissa olen ehtinyt tappaa hirveän läjän monsuja, kerätä (ja menettää) tuhansia ja tuhansia sieluja, ja pari bossiakin olen piessyt. Olen nyt tasolla 33, ja into sen kun kasvaa. Tutkittavaa tuntuu olevan vielä todella paljon. Tällä hetkellä olen tosin kirottu, paras aseeni on hajoamispisteessä, ja olen jumissa viemäreissä. No, mitäs pienistä. Dark Souls on yksi parhaita pelejä, joita olen koskaan pelannut. Olen sitä paitsi hirveän ylpeä itsestäni, kun pärjäänkin tuossa ihan hyvin. En olekaan niin surkea taistelija kuin luulin!