The Legend of Zelda: A Link Between Worlds

Opiskelu haittaa pelaamistani. Zeldan sentään sain viimein läpäistyä. Tätä tuli pelailtua silloin tällöin, pääasiassa reissun päällä, kun ei ollut tietokonetta tarjolla. Ehdottomat suosikkizeldani ovat Oracle of Ages ja Oracle of Seasons, joita pelasin ala-asteella pakkomielteisesti. Muistan, että ne olivat erittäin pitkiä ja vaikeita, enkä ole varma, voitinko lopulta koskaan edes viimeisiä possuja. Lähdin pelaamaan Link Between Worldsia tällä asenteella, ja toki petyin. Eihän tämä ole vaikea! Moni possu levisi käsiin ensiyrittämältä, lopputaistelukin meni kolmannella yrityksellä helposti. Vain pari kertaa jumitin jossakin pulmassa ihmettelemässä, mitä pitäisi tehdä (jostain syystä en ikinä tajunnut sulautua seiniin, mikä on ihan ymmärrettävää, koska se nyt vain sattui olemaan koko pelin idea). Muistamani nälkävuoden pituisilta tuntuneet luolastot oracleista olivat vaihtuneet vartissa läpäistäviin kolosiin! Mitä tämä on?

2d-3d-leikittely oli kyllä saatu toimimaan erinomaisesti. Kuvassa myös olohuoneemme lamppu.

Päästyäni yli hirveästä järkytyksestäni peli alkoi maistua. Link Between Worlds on taattua zeldalaatua. Se tuntui silti auttamatta lyhyeltä ja kepeältä välipalalta. En kyllä nyt mitenkään osaa sanoa, olivatko sarjan aiemmat pelit oikeasti vaikeampia, vai olinko lapsena vain ihan tolkuttoman paska pelaaja. Silläkin, että oraclejen läpäisy vei aikanaan kymmeniä tunteja kauemmin kuin tämän nyt, saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, etten osannut silloin juuri englantia. Link Between Worlds hyödyntää 3DS:n kolmiulotteisuutta todella näppärästi. Yleensä pelaan kaikkea 3d pois päältä, koska päätäni alkaa muuten särkeä, mutta tässä halusin pitää syvyysvaikutelman päällä. Luolastoista on tehty monikerroksisia, ja hankaliin paikkoihin päästään imeytymällä seinään ja kävelemällä tyynesti sitä pitkin toiselle puolen kuilua. Kikka on uusi ja ovela, ja tykkäsin siitä.

Ravio, sinä pihi paskiainen ♥ ja olohuoneen lampun comeback.

Suurin uudistus minulle oli kuitenkin tavaroiden haaliminen. Aiemmissa osissahan joka luolastosta on saanut aina uuden tavaran, jolla läpäisee juuri sen luolaston, sen luolaston possun ja jolla pääsee raivaamaan tien seuraavaan luolastoon. Nyt kaikki tavarat vuokrataan tai ostetaan vapaavalintaisessa järjestyksessä Raviolta, joka on nyt yksi suosikkipelihahmojani. Vuokratut tavarat menettää kuollessa. Itse tienasin rahaa perinteisesti nurmikonleikkaajana, kivienheittelijänä ja ruukkujensärkijänä hirveällä grindauksella ja ostin kaikki tavarat itselleni enkä vuokrannut mitään. Näin tätä peliä varmasti oli tarkoituskin pelata. Lopussa minulla oli ihan tolkuttomasti rahaa, jolla ei tehnyt mitään. Tavaroiden ostamisen myötä myös kaikki pelin luolat ovat pelattavissa vapaavalintaisessa järjestyksessä, joka on minusta täysi skandaali. Tuntui, että luolista oli pitänyt ottaa pituutta ja haastetta pois, jotta niissä kaikissa voisi pärjätä niin pelin alussa kuin lopussa.

Lopun juonenkäänteet ovat todella hurjat eivätkä lainkaan odotettavissa.

Spoiler alert: lopussa maailma pelastuu, kiitos Linkin, joka saa triforcea koskettamalla toivoa mitä vain, ja hän tietysti toivoo vitusti rahaa ja muijii... ei kun siis maailman pelastumista. A Link Between Worlds on viihdyttävä peli, ja ehdottomasti hyvä peli, mutta ei pärjää minun kirjoissani sarjan aiemmille osille.

The Walking Dead: Season 2 - Episode 4: Amid the Ruins

Olin tänään kiertelemässä kirpputorilla, kun siellä yhtäkkiä alkoi soida In the Pines / Where Did You Sleep Last Night, ja aloin melkein vollottaa hyllyjen välissä, kun mieleen tuli tämä. Samalla tajusin, etten ollut vielä ehtinyt pelata Walking Dead 2:n uusinta episodia. Kipaisin ostamassa torilta vadelmia, kiiruhdin kotiin ja pelasin sen. Odotukset olivat kovat, mutta jotenkin ihmeen kaupalla Telltalen pelit tuntuvat episodi episodilta jatkuvasti vain paranevan. Amid the Ruins on kiinnostava, jännittävä, koskettava ja yllättävä. Mieleen tulee vain yksi iso miinus: miten helvetissä Telltalella kuvitellaan, että jaksan odottaa seuraavaa episodia?!

Voi, Kenny.

Lopussa itkin. Henkilöt ovat niin todellisia ja immersoitumiskykyni niin voimakas, että sydän pakahtuu. En usko, että enää koskaan pystyisin pelaamaan tätä uudestaan. Enkä haluaisikaan. Minun Clemini on valintansa tehnyt ja seisoo niiden takana, vaikka ne välillä tuntuvatkin jälkeenpäin ihan järkyttäviltä. Se, että peli saa tuntemaan katumusta ja syyllisyyttä, on ihan älyttömän hieno juttu.

Partner.

En tiedä, miksi kirjoitan jokaisesta episodista erikseen tekstin, koska en ikinä onnistu saamaan niihin muuta sisältöä kuin yhyy yhyy ja palvokaa Telltalea, mutta jos joku haluaa perustaa kanssani uskonnollisen kultin tämän pelin ympärille ja laulaa valitusvirsiä, ottakaa yhteyttä.

Final Fantasy VII

Kaksi kuukautta töitä (ja työuupumusta) takana ja olen palannut elävien kirjoihin! Loman alettua tällä viikolla en ole tehnyt mitään muuta kuin pelannut, syönyt ja nukkunut. Ensi töikseni pelasin loppuun FFVII:n, joka on ollut kesken jo jonkin aikaa, sillä kaiken kaikkiaan pelin läpäisy vei 36 tuntia. Nyt on valtava aukko pelisivistyksessä täytetty! En ollut pelannut faikkari seiskaa koskaan aiemmin, enkä oikein tiennyt mitä uskaltaisin odottaa, sillä ihmiset tuntuvat perustaneen tyyliin uskonnollisen kultin kyseisen pelin ympärille. Pakko oli kuitenkin pelata, koska poikaystävä hehkutti tätä niin paljon.

Tämä tiimi vakiintui heti, kun sain Vincentin, enkä käyttänyt muita hahmoja enää kuin pakon edessä.

No, onhan tämä hyvä peli. Aika on toki ollut erittäin julma grafiikoille. Etenkin alussa kohtausten dramatiikka meni aika pahasti tragikomiikan puolelle, kun hahmot huitoivat palikkakäsillään keskellä kaurapuurotaustoja. Nyt saan kyllä sen uskonnollisen kultin kimppuuni. Anteeksi. Grafiikkoihin toki vähitellen turtui, eikä niihin kiinnittänyt enää paljon huomiota. Ja nyt kun mentiin jo pyhäinhäväistyksen puolelle, sanottakoon vielä, että jos tästä pelistä tehtäisiin uusintaversio FFVI:n grafiikoilla, se olisi ihan älyttömän hyvä peli. Musiikit sen sijaan ovat täyttä timanttia. Erityisesti chocobomusiikki löysi erityisen paikan sydämessäni. Voisin kuunnella tätä ikuisesti.

Red XIII ♥

Osasta pelin hahmoista tykkäsin, osa taas tuntui tyhjänpäiväisiltä. Ehdoton suosikkini oli Red XIII. Tykkäsin toki myös Cloudista, Vincentistä ja Cidistä. Ja Sephirothista! Fangirliydyin häneen täysin. Ei hän ole pohjimmiltaan paha, hänellä on vain ollut rankka lapsuus ja liian eeppinen tukka tähän maailmaan. Pelin juonesta minulla ei ole pahaa sanottavaa, hienohan se on, kiinnostava ja paikoin erittäin yllättäväkin. Välillä hahmojen välistä keskustelua on todella paljon luettavana, mutta se on onneksi kirjoitettu hyvin. Hahmojen väliset suhteet ja pelin teemat ovat hyvinkin koskettavia, mutta toisaalta peli on sitten täynnä paikoin aivan älytöntäkin huumoria. Tasapaino säilyy, mutta vessavitseiltä ei todellakaan säästytä.

SEPHIROTH TITTIIDII

Taistelusysteemi on taattua laatua. Puolivuoropohjaisuus toimii, tosin välillä iskee paniikki kun etsii jotakin tiettyä hillittömästä tavaravarastosta, jota ei ole laiskuudessaan jaksanut järkkäillä, vaikka pelissä on siihenkin erittäin toimiva ja helppo systeemi. Taistelut itsessään eivät ole kovin vaikeita, taisin kuolla pelissä kaiken kaikkiaan vain pari kertaa. Hyvän taktiikan löytämisellä on kuitenkin iso painoarvo. Loppujen lopuksi spämmäsin Cloudilla ultimaa, Redillä enemy skillejä ja Vincentillä healeja ja barriereja. Pelin lopussa iski ihan järkyttävä epätoivo, kun tunnin luolassa sompailun jälkeen kimppuuni hyökkäsi peräkkäin kolme loppubossia, eikä missään kohtaa saanut tallentaa. Onneksi selviydyin niistä ensiyrittämällä, mutta verenpaine kävi varmaan sellaisissa lukemissa, että elinikä lyheni vähintään vuodella.

gg no re

Viimeisessä kamppailussa Sephirothia vastaan tuli kyllä kirottua koko peli alimpaan helvettiin. Super novan animaation aikana suosittelen keittämään kahvit tai vaikka käymään juoksulenkillä. Kun animaatio alkaa viidettä kertaa, ei nimittäin enää paljon naurata. Kaiken lisäksi piestyäni loppubossia 15 minuuttia, käskin Cloudin käyttää megalixirin (joka healaa koko partyn kaikki HP:t ja MP:t). No, enpä huomannut, että Cloudilla oli päällä confusion, ja hän vanhana humoristina päättikin heittää megalixirillä ketäs muutakaan kuin Sephirothia. Se lienee peliurani tähän asti epätoivoisin hetki.

FFVII ei ole maineensa veroinen, mutta sen maine onkin niin älytön, ettei mikään peli ole sen veroinen. Erinomainen peli se on silti.

The Wolf Among Us

Ison pahan suden ja kumppaneiden seikkailut saivat neljännen osansa, joka piti tietysti päästä heti ahmaisemaan kuin kolme pientä porsasta. Tiesin, että seuraavat puolitoista tuntia olisin henkisesti täysin Fabletownissa, joten odotin innosta huolimatta kärsivällisesti, että olin yksin kotona ja saisin immersoitua rauhassa. Loppuun päästyäni ihmeekseni huomasin, etten taida olla kirjoittanut blogiini tästä pelistä aiemmin yhtään mitään. Karmea vääryys, joka korjataan nyt heti.

Sheriffiä ei paljon naurata.

On todella jännittävä idea laittaa lapsuuden satumaailmojen hahmot tosielämän New Yorkiin köyhyyteen ja kurjuuteen. Yksi kolmesta pienestä porsaasta vetää tupakkaa ja viinaa minkä ehtii, pieni merenneito työskentelee bordellissa ja kaunottaren ja hirviön avioliitto rakoilee. Hahmot on tehty uskottavasti ja dialogi kirjoitettu huolella, kuten Telltalelta sopii odottaakin. Ainoa harmini on ollut tuttujen hahmojen puute, sillä monet hahmoista ovat jenkkiläisistä tai brittiläisistä tarinoista tai lastenloruista, joista en ole koskaan kuullutkaan. Peli onkin keskeytynyt vaikka kuinka monta kertaa googlaamiseen.

Minun Bigbyni ei turhia pehmoile.

Onneksi päähenkilö on Walking Deadin tapaan todella onnistunut. Iso paha susi, tuttavallisemmin Bigby, on täydellinen sekoitus älyttömän siistiä kovista ja halua auttaa kaikkia. Bigby on Fabletownin sheriffi, ja pelissä irtoilee päitä siihen malliin, että töitä kyllä riittää. Ikävä kyllä läheskään kaikki asukkaat eivät osaa arvostaa Bigbyn työtapoja, mistä seuraa paljon kiistelyä. Tarina etenee toki raiteillaan, mutta pelaaja saa vaikuttaa Bigbyyn henkilönä melko paljon. Päätökset koskevat lähinnä sitä, yrittääkö puhua ihmisille vai pieksääkö tiedon näistä ulos, tai tappaako pahiksen vai jättääkö tämän eloon. Minun pelaamanani Bigby mättää kaikkia turpaan mennen tullen, mistä pelin naispääosa Lumikki ei ole ihan hirveän innoissaan.

Aina ei mene putkeen isolla pahalla sudellakaan.

The Wolf Among Us on pelinä aivan omaa luokkaansa (Walking Deadien kanssa), ja antaisin tälle aivan heittämällä täydet pisteet, jos olisin joku peliarvostelija (ehkä ihan hyvä, etten ole, sillä käyttäisin varmaan kaikissa peleissä lähinnä asteikkoa 90-100). Tarina ja henkilöt ovat äärettömän mielenkiintoisia, keskusteluvalintojen tekeminen aikarajojen puitteissa jotenkin hirveän palkitsevaa ja immersio niin voimakas, ettei sen suhteen voi muista peleistä puhua edes samalla viikolla. Jään hirveällä jännityksellä odottamaan seuraavaa osaa, joka ikävä kyllä onkin jo viimeinen. Jossain arvostelussa kirjoittaja väitti, että arvaa jo kaiken, mitä tapahtuu. Minulla ei kyllä rehellisesti sanottuna ole aavistustakaan, mutta luotan täysin siihen, että kaikki irtonaiset langanpätkät solmitaan. Ja olisihan se nyt ihan tylsää, jos tietäisi jo ennakkoon, mitä tapahtuu.

Pokemon X - I am the Champion!

Päihitin elite fourin ja pokemon championin 33 pelitunnin jälkeen. Kyllä, pokemonien kanssa leikkiminen ja kaikkien vastaantulevien pokemonien nappaaminen on vienyt hämmästyttävän paljon aikaa. Ikävä kyllä pokemonliigaan rullaluistellessani (tai pikemminkin päin sen seinää, oikeasti miten vaikeaa voi tuon hahmon ohjaaminen rullaluistimilla olla?) olin jo niin overlevelannut, että esimerkiksi tulityyppisten pokemoneiden mestari meni nurin neljällä surfilla. Lisäksi olin toki pokemonveteraanina ostanut 150 full restorea ja 50 reviveä, joita syötin pokemoneilleni kuin karkkia. Onneksi tekoälyvastustajat eivät pysty tuntemaan turhautumista.

Paras pokemon ever! En vieläkään tiedä, mikä tämän oikea nimi on.

Pokemon X:ssä on kyllä ihan siisti tarina, mutta hahmot ovat ihan järkyttävän pliisuja. "Rival" on kaverisi, jonka kanssa välillä vähän ottelette ja sitten hän kiltisti myöntää, että olet parempi. Not sure. Muistan, kuinka yli 10 vuotta sitten (herranjestas) Bluessa rivalini nimi oli aina PASKA, ja sain aina sydänhalvauksen, kun hänen tunnusmusiikkinsa yhtäkkiä alkoi soida ja hän tuli ja pesi pokemoneillani lattiaa. Eikä hän todellakaan ollut mikään kaveri! Smell ya later vaan itsellesi, PASKA! Lisäksi esimerkiksi elite fourin lohikäärmekouluttaja oli ihan älytön pettymys. Odotin jotain Lancen kaltaista, mutta hän olikin hihittelevä nainen, jonka mielestä oli ihan kiva otella. En usko, että hän edes tajusi olevansa pokemonliigassa.

Enkä edes aloita paasaamaan tästä maailman ärsyttävimmästä tyypistä AAAAARGHHH. Tietää sentään nimeni.

Kaikesta tästä huolimatta aivan pelin lopussa oli niin kaunis kohtaus, että tuli tippa linssiin. Ja ennen kuin kukaan tulee nauramaan, ettei Pokemon voi itkettää, katsopa ensimmäinen Pokemon-elokuva. Jos et itke Ashin muuttuessa kiveksi, olet ihmishirviö. No, lopputekstien jälkeen peli tarjosi kokonaan uuden kaupungin, josta löytyy safaria ja taisteluareena. Safari kuulosti todella siistiltä (oi miten ihana Safari Zone oli ensimmäisissä peleissä!) mutta ihanasti sinne pääseekin vain, jos on kavereita. Järkyttävää syrjintää, GameFreak! Taisteluareenalla pääsee taistelemaan loputtomiin muutamassa eri moodissa kaiken maailman kouluttajia vastaan. Lisäksi joku mies haluaa, että pyydystän hänelle joka päivä eri pokemonin, ja käski minun mennä etsimään Psyduckeja. En mennyt.

Myös lohikäärmeet kaipaavat hellyyttä ja leikkimistä.

Ehdottomasti paras uusi ominaisuus X:ssä on se, että pokemonien kanssa voi leikkiä. Se on ihan hirveän kivaa vanhalle tamagotchifriikille. Pokemonien kanssa voi pelata kolmea eri minipeliä, syöttää niille herkkuja ja silittää massua. Ihan parasta! Lisäksi löytyy minipeli, jossa teet pokemonisi kanssa samoja ilmeitä, jotka 3DS:n kamera tunnistaa (paitsi että se vaatii ihan järkyttävän jenkkihymyn, suomalainen ei riitä). Saa nähdä, minkä verran jaksan enää pelailla X:ää, kun se on nyt periaatteessa pelattu läpi. Tulevaisuudessa haluaisin ostaa Blackin tai Whiten, koska sisimmässäni elää ikuisesti 8-vuotias pokemonfani.

Tales of Monkey Island

Monkey Island -villitys on tullut tiensä päähän! Pelasin tänään sarjan ikään kuin viidennen pelin, Telltalen tekemän Tales of Monkey Islandin, loppuun. Sekä Monkey Island -sarjan että Telltalen fanitus nousi tämän myötä aivan uusiin sfääreihin! Aloittaessani peliä ajattelin, ettei se vain voi olla hyvä: ei siihen vain mitenkään ole mahdollista saada samaa uskomatonta tunnelmaa, joka sarjan ensimmäisissä osissa oli! Riemukseni olin väärässä.

Nauroin tälle varmaan vartin.

Pelistä näkee, että se on tehty rakkaudella. Viittauksia aiempiin osiin on todella paljon, ja kaikki parhaat henkilöt ovat taas mukana. Erityisesti tykkäsin siitä, että Voodoo Lady (en muista hänen nimeään, hehehe) saa tässä pelissä aiempaa paljon suuremman roolin. Vitsit pysyvät aika samalla linjalla kuin LucasArtsin peleissä, eli ovat sopiva sekoitus oikeasti hauskaa ja tyhmänhauskaa, ja uppoavat hölmöön huumorintajuuni kuin evil undead ghost zombie pirate LeChuckin miekka kaikkiin häntä vastustaviin. Ääninäyttely on hyvää kautta linjan. Erityisesti Guybrushin ääninäyttelijä, joka on sama kuin kolmosessa, tekee erinomaista työtä. Pulmat ovat aika loogisia ja siksi helpohkoja, mutta välillä sai kyllä pohdiskella ja oivaltaa, ja ainakin peli kulki sujuvasti eteenpäin.

Oi Winslow ♥

Joukkoon liittyy myös uusia hahmoja, joista kyllä näkee, että Telltalella osataan mieleenpainuvien hahmojen luonti. Erityismaininnan ansaitsevat ainakin Winslow, joka auttaa Guybrushia läpi koko pelin ja rakastaa karttoja, Morgan, joka saattaa pyytää idoliaan Guybrushia antamaan nimmarin ja hetken kuluttua kumauttaa tämän tajuttomaksi, ja Bugeye, joka on ensinnäkin aivan älyttömän siistin näköinen hahmo, ja toisekseen ihan eeppinen kovis (vai onko?) Pelissä on lisäksi todella paljon juonenkäänteitä Telltalelle tyypilliseen tapaan, mutta selvästi poiketen LucasArtsin Monkey Islandeista. Juoni oli minusta todella hieno. Hahmoista oli jopa onnistuttu tekemään sellaisia, että heihin todella kiintyi. Ainakin kolmessa eri kohdassa silmäni oikeasti kyyneltyivät! En olisi uskonut, että näin hauska peli voisi vaikuttaa tunteisiin myös näin. Aivan ihanaa!

Tällä kertaa ei (paljoa) miekkailla eikä kungfuilla apinoiden kanssa, vaan irvistellään!

Peli saattaa aiheuttaa kummallisia keskusteluja, kuten esimerkiksi tämän:
- Mitä sä teet?
- Laitan halvaantuneen kissan ruokaan rautahippusia, jotta voin oikeusistunnossa vetää esiin elektromagneettisen apinan ja liikuttaa sen avulla kissaa!
Ja kaiken lisäksi peli saa aikaan sen, että kyseinen lause tuntuu ihan normaalilta, arkipäiväiseltä lauseelta.

Hyvästi, Monkey Island, hyvästi, Guybrush! Kaipaan teitä jo.

Diablo 3 - vuosipäiväpippalot

Onko siitä tosiaan jo 2 vuotta, kun ostin poikaystävälleni synttärilahjaksi Diablo 3:n? Itselläni ei silloin ollut mitään mielenkiintoa pelata kyseistä peliä, mitä on nyt vaikea ymmärtää, sillä pelaamiseni on monipuolistunut parissa vuodessa ihan älyttömästi. Poikaystävänikin totesi, että "et sä tästä varmaan tykkäis" (muita kuuluisia tapauksia, joista hän on sanonut näin, on mm. Legend of Grimrock, johon hurahdinkin sitten pian ihan totaalisesti). Pelin mukana tuli kuitenkin passi, jolla kaveri pääsi ilmaiseksi kokeilemaan peliä skelekingiin eli Leo-Rikkiin asti (Diablo 3:sta pelatessa syntyy huikeita vitsejä, sillä edelleen jonkun ollessa ihan rikki jostakin sanomme hänen olevan ihan skelekingi), ja pari viikkoa poikaystävän peluuta katseltuani päätin käyttää kyseisen passin. Piestyäni Leoricin ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ostaa peli siltä istumalta ja hurahtaa seuraaviksi kahdeksi kuukaudeksi täysin. Tiedän, että monien mielestä Diablo 3 on/oli huono peli, mutta itse olen aina tykännyt siitä. Näin on kyllä hyvin monen pelin kohdalla. Minulla on selvästi erikoiskyky: tykätä lähes kaikista peleistä! Se on oikeasti ihanaa. Kokeilisitte haterit joskus.

Voi kamalaa, mitä olenkaan mennyt tekemään.

Kuten aiemmissa teksteissä olen jo selittänyt, Reaper of Souls palautti peli-innon kertaheitolla ja sai taas addiktoitumaan ja pahasti. Juuri, kun into alkoi vähän hellittää, Blizzard päätti hemmotella pelaajia oikein kunnolla: ensi torstaihin asti legendary drop ratea on nostettu 100 %:lla Diablo 3:n kaksivuotisen taipaleen kunniaksi. Hurraa! Ei muuta kuin epakkia taskut täyteen!

Legeä vaan sataa taivaalta!

Erittäin ikävästi minulla on järkelemäinen lopputentti ensi keskiviikkona, mutta palkitsen itseni ahkerasta lukemisesta aina parilla riftillä. Uusi patchikin tuli juuri, ja siinä on todella kivoja pikku muutoksia. Esimerkiksi blood shardeja, joilla voi yrittää uhkapelata itselleen legejä, saa nyt korkeamman vaikeusasteen rifteistä enemmän. Kelpaa, koska pelaamme yleensä torment III-V:lla (kutonen on vielä valloittamatta!) Bountyista palkkioksi saatavat cachet sisältävät nyt entistä todennäköisemmin legejä nekin. Kaiken huipuksi crusaderia, jolla olen nyt pelannut eniten, buffattiin aika reilulla kädellä. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, koska crusaderini Nicepuppy tuntui jo valmiiksikin ihan imbalta muihin classeihin verrattuna. Paras uudistus on kuitenkin se, ettei Tyrael enää kerro viiden minuutin välein ruokailutottumuksistaan!

Paras mahdollinen kama demon hunterille, setti-itemeistä viis!

Harmikseni minulla on hyvin vähän innokkaita pelikavereita tällä hetkellä, sillä he ovat joutuneet syvälle Dark Souls 2:n ja oikean elämän syövereihin (mielenkiintoinen yhdistelmä, muuten). Jos joku kaipaa peliseuraa, laita vaikka kommenttia! Upeaan klaaniini saa myös liittyä, mutta kannattaa varautua siihen, että ensimmäinen rankki on nimeltään Nubu. Okei, myönnän, ei kannata liittyä.