Pokemon X - ensimmäiset fiilikset

(Kuvat ovat huonolaatuisia, koska ne on otettu kännykän kameralla ja rajailtu hienosti paintilla. En keksinyt näppärämpää tapaa ottaa screenshotteja 3DS:llä.)

Taisin olla ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun näin telkkarista mainoksen uudesta lastenohjelmasta. Mainoksessa oli poika, joka näytti aivan suosikkiohjelmani Hopeanuolen päähenkilöltä Daisukelta! Innostuin ihan älyttömästi (en tiennyt yhtään mitään animesta). Kun ohjelman ensimmäinen jakso viimein tuli, olimme veljeni kanssa niin innoissamme, etten muista lapsuudestani mitään yhtä siistiä. Pokemoneja! Odotimme aina seuraavaa jaksoa kuin kuuta nousevaa. Aloimme keräillä kortteja (meni aika kauan oppia pelaamaan niillä, koska emme osanneet englantia). Koulussa ei muusta puhuttukaan. Jossain kohtaa kuulin, että on olemassa pokemonpelejä. Kinusimme aikamme, mutta isän kanta oli jyrkkä: sellaista ei tähän taloon tule. Luovutimme. Katselimme netistä kuvia peleistä ja haaveilimme.

Pelin alkupuolen taistelut ovat herkänpuoleisia.

Vanhempani olivat innokkaita uistelijoita, joten kesiimme kuului aina koko päivän kestäviä uistelureissuja. Kolmen lapsen viihdyttäminen pienessä veneessä 10 tunnin ajan oli ilmeisesti liian raskas tehtävä. Kun eräällä reissulla aloimme taas kerran valittaa, isä vetäisi yhtäkkiä jostakin Game Boy Colorin ja Pokemon Bluen. En ole varmaan koskaan elämässäni ollut yhtä puulla päähän lyöty. Siitä lähtien istuimme kaikki kolme veneessä kiltisti kylki kyljessä ja tuijotimme pientä ruutua. Vanhempani saivat kalastaa rauhassa.

Umm... sure. Vaikutat todella ammattitaitoiselta. Milloin viimeksi katsoit taaksesi?

Myöhemmin saimme myös Yellown, Silverin, Crystalin, Rubyn ja Sapphiren. Olin intohimoinen pokemonfani vuosikaudet. Kasvoin pokemonien kanssa. Teini-iässä innostus katosi. Kun nyt hankimme Nintendo 3DS XL:n, en voinut vastustaa kiusausta ostaa Pokemon X:ää. Olen nyt pelannut sitä lähes 10 tuntia, ja minulla on vasta yksi gymbadge. Koska en voi olla pyydystämättä kaikkia mahdollisia pokemoneja, joita tulee vastaan. Ja niitä tulee vastaan ihan älyttömät määrät. Niitä on nimittäin tullut aika monta lisää sitten lapsuuteni. Ilokseni kaikki vanhat tutut ovat mukana. Hauskinta on kuitenkin napata pokemoneja, joista ei tiedä yhtään mitään. Kun ne kehittyvät, jännittää ihan hillittömästi. Alussa nappasin söpön Bunnelbyn, mutta kun se kehittyi, en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Herranjumala, en ole ikinä nähnyt niin rumaa pokemonia. Heitin sen tietokoneeseen saman tien.

Miksi olet tullut Bluesta asti minua vainoamaan, hullu sortsipoika?

Tuntuu, kuin olisi palannut kotiin, jossa on tehty valtava remontti, mutta jätetty kaikki tärkeä paikoilleen. Hahmo liikkuu paljon nopeammin - kun haluaa käydä pokecenterissä kesken kaiken, ei tarvitse pitää ristiohjainta pohjassa kymmentä minuuttia. Musiikit ovat todella kauniita (vaikka Game Boy Colorin kilkutuksille onkin aina paikka sydämessäni). Pokemonien kanssa voi leikkiä! Pokemoneja voi vaihdella netin kautta, ei tarvitse yrittää löytää kaveria, jolla olisi eri versio pelistä ja vieläpä toimiva linkkikaapeli. Taisteluanimaatiot ovat ihan sairaan hienoja! Minusta Pokemon X on ihan älyttömän hyvä peli. Tosin pelaan sitä niin älyttömissä nostalgiahuuruissa, etten ehkä ole jäävi arvioimaan sitä. Luulisin kuitenkin, että myös pokemoneista mitään tietämätön pelaaja saattaisi tykätä.

Rhyhornilla voi ratsastaa! Tämä on NIIN siistiä! En tiedä miksi olen näin innoissani!

Pokemon ei ole vain söpö lastenpeli. Erilaisia pokemoneja, iskuja, abilityjä, tavaroita ynnä muuta on älyttömät määrät, ja niistä voi koota vaikka miten paljon erilaisia taistelutaktiikoita. Lapsena skippasin aina kaikki ihan turhat iskut ja laitoin kaikille pokemoneilleni vain kovinta damagea tekevät mäiskäisyt. Teen kyllä ihan samaa edelleen, vanha koira ei opi uusia temppuja. Ehkä voisin keskittyä vähitellen myös taktikointiin, enkä vain hienoimpien ja söpöimpien pokemonien keräilyyn.