Kingdoms of Amalur: Reckoning

Fantasiaroolipeli on aina fantasiaroolipeli. Tämän olen todennut jo monta kertaa Amaluria pelatessani. Amalur ei ole kovin omaperäinen, eikä siinä ole erityisen kauniita grafiikoita. Sen tarina on melko geneerinen, hahmot mitäänsanomattomia ja ääninäyttely parhaimmillaankin korkeintaan keskitasoa. Miksi sitten olen pelannut sitä jo yli 30 tuntia? Koska fantasiaroolipeli on, kaikesta huolimatta, aina fantasiaroolipeli.

Vielä jonakin päivänä astun tuon toisenkin mantereen puolelle!

Kirjoitan tämän tekstin sen kunniaksi, että sain viimeinkin käytyä läpi tuon ensimmäisen vihreän alueen. Siihen meni n. 33 tuntia. Tein siis alueelta kaikki questit - en ole satavarma, kolusinko jokaisen luolaston. En vain kykene jättämään mitään tehtävää tekemättä, oli se kuinka turha hyvänsä. Tämä peli aiheuttanee minulle vielä jonakin päivänä burnoutin. Tuli jo ehkä selväksi, että kyse on aivan valtavasta pelistä. Tarjolla on jättimäinen avoin maailma, joka on aivan täynnä lorea, hahmoja, tehtäviä ja vihollisia. Hahmokin voi olla monenlainen: tarjolla on kliseiset maagi, rogue ja warrior, mutta niitä voi yhdistellä dualclasseiksi tai tehdä jopa rosvotaikurisotilaan. Itse jumiuduin tylsästi pelkkään magiaan. Kaverini tiesi kertoa, että warrior on pelin helpoin class pelata.

Tipitii-tipi-tipi-tipitii!

Maailma on sievä, mutta grafiikat jättävät toivomisen varaa. Kunhan niihin tottuu, sadunomaisesta ympäristöstä alkaa tykätä. Kaikkialla on kuitenkin aika samannäköistä. Etenkin luolat aiheuttavat dejavu-ilmiöitä: aivan, kuin olisin ollut täällä ennenkin (ainakin 10 kertaa). Myös questit alkavat nopeasti toistaa itseään. Könyä luola läpi saadaksesi joku tavara, ja palauta se omistajalleen... hetkinen, aivan kuin olisin jo tehnyt tämän joskus aiemminkin!

You have got to be kidding me...

Lore maailman takana on kuitenkin kiinnostavaa. Kuolevaisten ja fae-olentojen välinen sota vaikuttaa kaikkeen maailmassa, ja kaiken keskiössä on kohtalo, jota ei voi muuttaa. Paitsi että voi, koska sinä olet toki ainoa henkilö maailmassa, jolta kohtalo puuttuu, ja joka voi sen takia muuttaa muidenkin kohtaloita. Asetelma on mielenkiintoinen, ja välillä näkyy hyvin selvästi, että tarinan takana on kirjailija. Ääninäyteltyä dialogia on tosin niin paljon, että n. 20 tunnin kohdalla luovutin täysin hahmojen kanssa keskustelemisen mistään muista kuin pakollisista asioista.

Maista kohtalon miekkaa!

Vihollisia tappaessa fate-mittari täyttyy, ja pelaaja voi aktivoida kohtalomoodin, jossa viholliset hidastuvat huomattavasti ja sankari moukuttaa niitä sellaisella voimalla, ettei kukaan mahda mitään. Toisin sanoen hankalia taisteluita ei juuri ole, koska voit aina lyödä ne ihan läskiksi kohtalovoimillasi. Tämä on toisaalta siistiä, toisaalta vähän tylsää. Itse taistelut vaativat paljon väistelyä ja blokkaamista, mikä on hyvä. Kesken animaation ei kuitenkaan voi dodgeta, joten jos olet juuri päättänyt huitaista chakrameilla, ei pariin sekuntiin ole toivoakaan väistää mitään. Se ehkä ärsyttää eniten tässä pelissä. Joka tapauksessa matkani Amalurin maailmassa ei ole vielä lähelläkään päätöstään. Amalurissa on paljon vikoja, mutta tärkeät asiat ovat paikallaan. Pelin ei aina tarvitse olla superinnovatiivinen ja eeppinen ollakseen viihdyttävä.